Jumala omille lupauksilleen uskollisena toi kansansa pakkosiirtolaisuudesta takaisin Jerusalemiin. Jumala vaikutti Persian kuninkaassa Kyyroksessa niin, että hän päästi juutalaiset lähtemään ja rakentamaan Jerusalemia uudelleen. Paluuseen liittyviä tapahtumia käydään läpi Esran ja Nehemian kirjoissa. Esran kirjan toisessa luvussa käydään läpi Babyloniasta kotiin Jerusalemiin palanneiden luettelo. Luettelo on varsin mielenkiintoista luettavaa ja siitä nousee moniakin ajatuksia.
Pakkosiirtolaisuuteen vietiin arvioiden mukaan noin 15-20 tuhatta ihmistä. Ensimmäisessä paluuaallossa, jota johti korkea-arvoinen virkamies Serubbabel, palasi noin 50 tuhatta ja myöhemmin toisessa aallossa, jota johti pappi Esra, noin 5 tuhatta lisää. Palanneita vaikuttaa siis olevan hieman enemmän kuin lähteneitä. Katsotaan tarkemmin. Jeremia 29 kuvatussa kirjeessä Jumala kehottaa profeetta Jeremian välityksellä pakkosiirtolaisia rakentamaan taloja, istuttamaan puutarhoja, perustamaan perheitä ja lisääntymään sekä toimimaan sen kaupungin parhaaksi, jossa he asuvat. Eli siis lisääntykää ja menestykää, olen teidän kanssanne. Näitä neuvoja noudatettiin ja israelilaiset lisääntyivät voimakkaasti pakkosiirtolaisuuden aikana. Historiantutkimukseen perustuvien arvioiden mukaan Persian valtakunnan alueella, joka oli niellyt itseensä vanhan Babylonian kuningaskunnan, asui satoja tuhansia, potentiaalisesti jopa noin miljoona juutalaista silloin, kun paluumuutot tapahtuivat. Palaajat olivat siis todellisuudessa vain hyvin pieni vähemmistö kasvaneesta juutalaisväestöstä.
On kiinnostavaa spekuloida, miksi palanneita oli niin vähän. Juutalaiset ovat tunnetusti hyviä verkostoitujia ja historia osoittaa, että he ovat menestyneet ja onnistuneet pääsemään monissa yhteiskunnissa arvostettuihin asemiin. Esimerkiksi Nehemia toimi Persian kuninkaan juomankaatajana (ja tässä roolissa käytännössä myös kuninkaan läheisenä neuvonantajana, luottomiehenä ja poliittisena vaikuttajana). Kun pakkosiirtolaisuuteen joutumisen myötä kansa oli mennyt itseensä, kääntynyt vääriltä teiltään ja tehnyt parannuksen, ehkä he kertoivat ihmeellisestä Jumalastaan myös uusille isännilleen ja Jumala sitä kautta vaikutti myös Babylonialaisissa. Ehkä juutalaiset onnistuivat saavuttamaan yhteiskunnassa hyvän aseman monilla taidoillaan, perustivat yrityksiä ja menestyivät yhteiskunnassa niin hyvin, että heidän elämästään uudessa yhteiskunnassa tulikin ihan mukavaa. Ehkä myös yhteiskunta muokkasi osaa heistä niin, että he jäivät kokonaan sille tielle ja vaihtoivat Jumalan lupaukset hyvään ja turvalliseen, mukavaan ja menestyksekkääseen elämään.
Oli miten oli, Jumala oli kansansa kanssa myös pakkosiirtolaisuudessa, ja siinä vaiheessa, kun Jumala kutsui takaisin kotiin, vain pieni osa kansasta vastasi. Mukavan elämän jättäminen Babylonissa, pitkä matka takaisin raunioituneeseen kaupunkiin ja kuuliaisuus Jumalan kutsulle vaativat suurta uskoa ja kovaa työtä. Sitoutuminen vaatii uhrauksia. Monesti kutsu ei käy johonkin valmiiseen, vaan nimenomaan rakentamaan. Luettelo palanneista osoittaa myös, että Jumala kutsuu nimeltä. Palanneet eivät olleet kasvoton joukko, vaan nimellä tunnettu ja kutsuttu. Samalla tavalla Hän kutsuu myös meitä tänä päivänä, jos kutsuun vastaamme.
Paluun keskiössä oli alttarin jälleenrakentaminen ja asianmukaisen jumalanpalveluksen käynnistäminen uudelleen, ei ainoastaan maan takaisinvaltaaminen. Ehkä tässä on tärkeä prioriteetti meillekin (“etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin” (Matt 6)) …
Lisäksi jakeet 59-63 osoittavat tärkeän pointin. Jumalan sanan mukaisuus ja kunnioitus, puhtaus ja vaatimukset ovat ehdottoman tärkeitä. Ne, jotka väittivät hoitavansa papin tehtäviä mutta eivät kyenneet todistamaan sukuluetteloaan, suljettiin pois, kunnes heidän tietonsa voitiin vahvistaa. Tämä osoitti kunnioitusta Jumalan sääntöjä kohtaan. Vaikka minusta jokin asia voisi tuntua oikealta ja riittävältä, se voi silti olla Jumalan määräysten vastainen (Ks esim 3 Moos 6:11). Jumala oli kuitenkin itse määrännyt, ketkä saattoivat toimia pappistehtävissä. Kuka tahansa ei tässä tehtävässä voinut toimia. Tästäkin syystä sukuluettelot olivat tärkeitä heprealaisille.
Luvun 5 jakeessa 15 todetaan, että rikkomusta ei kuitenkaan voi verrata armoon. Olen kuullut sanottavan, että eräskin kulkija mietti omia syntejään ja sitä kuinka hän on kerta toisensa jälkeen kaatunut samaan syntiin yhä uudelleen ja uudelleen, että eihän näitä voi enää antaa anteeksi, taas ollaan samassa tilanteessa. Hänelle oltaisiin sitten todettu, että kuinka sinä voit olla niin ylpeä, että mielestäsi omat syntisi ovat suuremmat kuin kaikkivaltiaan Jumalan armo ja ettei tuo sama Jumala voisi muka sinuakin armahtaa. Kuka oikein luulet olevasi?
Armo todella on suurempi kuin rikkomus, sitä Paavalikin tässä yrittää todistaa. Armon vastaanottamista seuraa kuitenkin muutos. Mielen muutos (luku 12). Jumalan armo ei kuitenkaan ole lupa tehdä syntiä (jae 15). Tavallaan tämä ei ehkä edes ole sanoman pääteesi, vaan ehkä ennemminkin vaikka se, että armon kautta me voimme tukeutua Kristukseen ja meillä voi olla pelastusvarmuus ilman, että kykenemme täyttämään kaikkia lain vaatimuksia (niin kuin ei kukaan muukaan kykene / Room. 3:10-12) ja että uuden elämän ja mielenmuutoksen myötä meidän mielemme saa olla vapaa synnin orjuudesta ja voimme keskittyä palvelemaan Jumalaa.
“En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee” (Joh. 8:11). Elikö tuo nainen loppuelämänsä täysin syntiä tekemättä? Tuskin. Tässä on kutsu parannukseen. Parannuksen teko ei ole vain hetki, vaan se on myös tie. “Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa. Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja” (jakeet 11-12). Jos elämme synnille ja annamme sen pysyä herranamme, emme voikaan parantua. Silloin annan synnin hallita minua. Jos taas elämme Kristukselle, hän tekee meidät puhtaiksi synneistämme ja voimme kulkea tuota parannuksen tietä ja jättää syntimme.
Mikä on se sato, jonka niitämme, jos elämme synnille ja seuraamme sitä, emmekä halua lähteä kulkemaan parannuksen tietä? Päivän Esran kirjan luku kertoi niistä, jotka vastasivat Jumalan kutsuun kyllä. He olivat nähneet konkreettiset seuraukset Jumalan tahdon hylkäämisestä. He päättivät vastata Jumalan kutsuun ja palata takaisin. Jotenkin tämä tuhlaajapojan tarinan kaltainen tematiikka on läpi kaiken aina ajankohtainen. Siinä isä juoksi vastaan. Armo todella on suurempi kuin rikkomus. Ollaan siitä kiitollisia ja ollaan kuuliaisia Kristuksen sanalle. Tehdään parannus synneistämme ja käännetään katse Kristukseen.
Pahoittelut pitkästä tekstistä. Yritän pitää loppuviikon lyhyempänä.
Elias