Kategoria: Luemme Raamattua

2. Sam. 24

1. Piet. 5

Miksi väenlasku oli niin suuri synti ja miksi Jumala yllytti Daavidia siihen? Aikamedian Sana elämään -kommentaariraamatun mukaan Jumala salli Saatanan yllyttää Daavidia (vrt. 1. Aik. 21:1). Tilanne oli siis vähän samankaltainen kuin Jobin kirjan alussa (ks. Job. 1:6-12 ja 2:1-6), mutta kuitenkin sillä erotuksella, että Jumala salli Saatanan koetella Jobia, kun taas tässä kohdassa Jumala salli Saatanan yllyttää Daavidia vääriin tekoihin.

Väenlaskussa olisi pitänyt olla kyse kutsunnoista eli asevelvollisten kartoittamisesta sotaa varten (vrt. 4. Moos. 1:2, 26:2), mutta nyt Israelin kansa sai elää rauhassa, joten mitään syytä väenlaskulle ei ollut. Daavid halusi vain ”ylpeillä maastaan ja sotajoukkonsa suuruudesta” (Sana elämään -kommentaariraamattu, 2018, s. 616). Daavid ei siis toiminut Pietarin sanojen mukaisesti (1. Piet. 5:5): ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nyörille hän antaa armon.”

Paavali kehottaa nöyrtymään Jumalan väkevän käden alle ja heittämään kaikki murheet hänen kannettavakseen sekä pitämään mielen valppaana ja valvomaan (jakeet 6-8), koska Saatana yrittää kaikin tavoin sotkea ja sekoittaa Jumalan hyvät suunnitelmat. Kristittyjen yhteinen tehtävä on pysyä uskossa lujina ja vastustaa Saatanaa ja hänen juoniaan. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että kaikkein tärkeintä ja keskeisintä on katsoa Jeesukseen. Hän varmasti antaa meille herkkyyttä tunnistaa ne tilanteet, joissa on syytä vastustaa sielunvihollista, ja varustaa samalla meidän voimallaan ja viisaudellaan näihin tilanteisiin.

Pekka

2. Sam. 23

1. Piet. 4

Onko Daavidin sotureilla ja Pietarin ajatuksilla mitään yhteistä? Daavidin soturit taistelivat Daavidin valtaistuimen ja Israelin kansan puolesta. He olivat valmiita kärsimään ja laittamaan henkensä alttiiksi maansa ja hallitsijansa puolesta. Sitä, tekivätkö he tämän pakon edessä vai vapaaehtoisesti, ei kerrota. Sitäkään, oliko kyse hyökkäys- vai puolustussodasta, ei kerrota. Tässä kohdassa esitellään sankaritekoja, mutta ei mainita millään tavoin sodan mielettömyyttä, seurauksia ja kärsimyksiä.

Ihmiskunnan historia on valitettavasti paljolti sotien historiaa. Kuten hyvin tiedämme, tälläkin hetkellä soditaan ympäri maailmaa. Jostakin luin, että maailmassa on parhaillaan menossa noin 130 aseellista konfliktia. Ihmisten näyttää olevan todella vaikea elää rauhassa keskenään. Asioista ollaan montaa mieltä, ja pahimmillaan erimielisyyksiä aletaan ratkoa aseiden ja väkivallan avulla. Surullista, niin surullista…

Kun tätä ajattelee, niin Pietarin sanat, jotka vaikuttavat aluksi aika raskailta, alkavatkin elää uudella tavalla. Ymmärtääkseni ihmisten elämään kaikkialla liittyy enemmän tai vähemmän kipu, kärsimys ja kuolema. Niillä on erilaisia ilmenemismuotoja, mutta yksikään ihminen ei voi niiltä kokonaan välttyä eikä pääse niitä pakoon. Pietarin ajatus osallisuudesta Kristuksen kärsimyksistä (jae 13) alkaakin tuntua lohdulliselta, kun miettii, minkä vuoksi Jeesus kärsi. Hän julisti Jumalan valtakuntaa, opetti, kohtasi ihmisiä, rukoili, paransi ja teki hyvää. Tähän meitäkin kutsutaan. Pietari mainitsee tekstissä erilaisia työkaluja, joita voimme käyttää: rukous, rakkaus, vieraanvaraisuus, armolahjoilla palveleminen, ilo, riemu ja Jumalan Henki.

Herra Jeesus, varusta meidät lahjoillasi, että voimme kohdata tämän maailman hädän ja kärsimykset osallisina sinun kärsimyksistäsi tehden hyvää (1. Piet. 4:19)!

Pekka

2. Sam. 22

1. Piet. 3

Pietari viittaa päivän tekstin jakeessa 10 Psalmin 34 jakeisiin 13-14. Siteeraus ei ole täysin sanatarkka, mutta ajatus on hyvin pitkälti sama: ”Sillä se, joka tahtoo rakastaa elämää ja haluaa nähdä hyviä päiviä, hillitköön kielensä pahoista sanoista ja huulensa valhetta puhumasta.”

Tätä taustaa vasten Daavidin voittolaulu vaikuttaa hieman erikoiselta. Sama Daavid, joka on sanoittanut Psalmin 34, jossa hän sanoo ”–varo kieltäsi, älä päästä huulillesi petoksen sanaa–”, tuntuu voittolaulussaan antavan kovin kaunistellun kuvan omasta elämästään. Daavidin elämän väärät valinnat, Jumalan tahdon rikkominen ja siitä seuranneet koettelemukset loistavat poissaolollaan. Väkisinkin tulee mieleen ajatus, valehteleeko Daavid.

Pitäisikö tätä ajatella niin, että Daavid käy tässä omaa elämäänsä läpi Jumalan näkökulmasta ja Jumalan kutsusta käsin (vrt. 1. Sam. 16:1, Apt. 13:22)? Jumala oli Daavidin kutsunut, hän oli tehnyt suuria tekoja Jumalan nimen kunniaksi (mm. 1. Kun. 17), mutta hän oli myös langennut (2. Sam. 11). Daavid oli kuitenkin nöyrtynyt, tunnustanut syntinsä ja saanut ne anteeksi (ks. Ps. 51).  Menneitä ei tarvitse enää muistella, vaan voi katsoa itseään ja elämäänsä Jumalan lapseuden ja kutsun kautta (ks. esim. Ps. 103). 

Voisi varmaankin todeta niin, että Daavidin ajattelu vaikuttaa olleen edellä omaa aikaansa ja viittasi jo tavallaan Uuden Testamentin puolelle Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen (Ef. 1:7): ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.” Tämä on totta ja samalla perustus Jumalan lapsen identiteetille. Samaan aikaan on totta, että olemme kaikki syntisiä ja Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23). Mielestäni on hyvä puhua ja ajatella totta molemmista näkökulmista tasapainoisesti.  Jos jompikumpi näkökulma alkaa hallita ajattelua, vaarana on ajautua väärään suuntaan.

Pekka