Jokin aika sitten keskustelin työpaikalla muutaman kollegan kanssa siitä, miten monesti tuntuu siltä, ettei nyky-yhteiskunnassa keneltäkään saa vaatia mitään. Jos vaaditaan, niin ihmiset ahdistuvat, masentuvat ja lamaantuvat. Ehkä tämä kuitenkin on liian pessimistinen tulkinta nykymenosta. Toivottavasti tilanne ei ole oikeasti näin synkkä.
Armosta meidät on pelastettu (vrt. Ef. 2:8-9). Pelastus on täysin Jumalan lahja. Ihminen ei voi sitä teoillaan ansaita. Ei ole kuitenkaan yhdentekevää, miten armossa elämämme. Vaarana on Paavalin sanoin alkaa elää kurittomasti ja touhuta joutavia (2. Tess. 3:11). Edellinen tuntuu aika kovalta toteamukselta, mutta jälkimmäinen tuntuu jollakin tavalla tutummalta. Yhteen ne kuitenkin liittyvät.
Uskoisin, että meillä kaikilla on varsin korkea kynnys puuttua toisen ihmisen elämään. Joskus se kuitenkin olisi paikallaan. Haluaisin ajatella niin, että Paavalin mainitsema veljen ojentaminen (2. Tess. 3:15) tarkoittaa sitä, että asetumme rukoillen toisen ihmisen rinnalle hänen elämänsä taisteluissa ja nöyrästi kysymme, miten hän itse tilanteensa näkee ja minkälaista apua tai tukea hän ehkä tarvitsisi päästäkseen omalla uskon taipaleellaan eteenpäin. Toivottavasti hän rohkaistuisi arvioimaan elämäänsä ja muuttamaan sen suuntaa, kun asiaa ei esitetä hänelle ylhäältä päin tulevan vaatimuksena.
Pekka