Huomasin, että varsin perhekeskeinen on tuleva kommenttiviikko. Sisältäähän se mm. Luukkaan jouluevankeliumin ja kuvauksen Jeesuksen lapsuudesta. Sehän sopii hyvin minulle, sillä olemme saaneet viettää paljon aikaa yhdessä tyttäreni perheen ja lapsenlapsen kanssa. Jospa sieltä löytyisi jotain uutta ajatusta näin isoisän näkökulmasta asioita katsellen.
Tämä luku alkaa perheen ihmissuhteisiin liittyvillä kehotuksilla. Lapsia ohjataan oikeaan suhteeseen ja asenteeseen äitiä ja isää kohtaan neljännen käskyn avulla. Terve suhde perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen, joka ei ole kovin helppo laji kilpailla (Room. 12:10) onnistuneesti. Silti se on Jumalan käsky, joka on syytä ottaa tosissaan rauhan ja rakkauden säilyttämiseksi perheessä. Jumala lupaa nimittäin siunauksen ja menestyksen jokaiselle, joka oppii kunnioittamaan vanhempiaan vaikka näkee, miten vajavaisia ja epätäydellisiä vanhempia he ovat. Ilman vanhempia ei olisi lasta ja vanhempien välityksellä Jumala ylläpitää tämän arvokasta elämää.
Äideiltä taitaa oman lapsen tarpeista huolehtiminen ja rakkauden osoittaminen luonnostaan, mutta isät saavat myös oman kehotuksen. Isät heijastavat jotain Taivaan Isän olemuksesta ja siksi ajattelen, että lapselle piirtyy mieleen kuva Jumalasta myös oman isäsuhteen kautta. Isän rakkaus ja huolenpito on vähän erilaista kuin äidin. Sen lisäksi että hän on turvallinen ja syliin sulkeva rakkaus, hänen tulee olla lapsille myös ovi maailmaan ja neuvonantaja.
Jos isät laiminlyövät heille kuuluvan tehtävän tai ylikorostavat omaa asemaansa, he saattavat menettää arvovaltansa ja heitä kohtaa lasten välinpitämättömyys tai viha.
Tämän päivän Keskisuomalaisessa (19.7) oli isänä olemiseen liittyvä mainio Jemo Kettusen kolumni, jonko otsikkona oli “Lapset ovat pelottavia, koska he ovat meille testi itsestämme ja rakkaudestamme.”
https://www.ksml.fi/paikalliset/7289693 (Tässä alla vielä se kokonaan, jos ei tästä aukea.)
Mitä teen, jos se alkaa itkemään, kysyn kätilöltä hieman hädissäni. Ei se varmaan ala itkemään. Sillä on oikein turvallinen olla siinä isän rintaa vasten, kätilö toteaa surumielisesti hymyillen. Katselen vastasyntynyttä tytärtäni. Ruttuista pientä tyyppiä, joka avaa haparoivalla katseellaan minulle silmänräpäyksessä Jumalan rakkauden salat.
Tulen rakastamaan tätä ihmistä pyyteettömästi, sydämeni pohjasta, elämäni loppuun saakka. Kaiken voitavani teen ja tulen tekemään hänen eteensä. Hän ei rakkauteni ansaitakseen ole tehnyt muuta kuin syntynyt tähän maailmaan. Vaikka perillinen polttaisi talon, äänestäisi perussuomalaisia, solvaisi koiraani ja piirtäisi mokkanahkakenkiini, rakkauteni ei tule horjumaan. Tämä asia on järkähtämätön. Hän ei rakkauteni ansaitakseen ole tehnyt muuta kuin syntynyt tähän maailmaan.
Näin asian käsittelen päässäni, kun ensimmäisen aamun valkeudessa lausun lapselleni hiljaisia lupauksia isän horjumattomasta tuesta tulevan elämän vaikeuksien edessä. Lapseni ei ala itkemään. Hänen on turvallinen ja hyvä olla isän sylissä, juuri kuten kätilö lupasi. Rakkaus ei hälvene ajan myötä. Ei heti myöskään pelko, mutta se muuttuu. Alkuun hirvittää kaikki. Sitten, lapsen kasvaessa, osa peloista hälvenee, osan hirvitys muuttuu kohdistuneemmaksi.
Pian kaksivuotiaan, uteliaan ja huumorintajuisen sekä äärimmäistä päättäväisyyttä säkenöivän ihmislapsen kohdalla pelkään, etten osaa olla kyllin hyvä hänelle. Tuo pelko on tietenkin pohjimmiltaan se sama pelko, joka on kulkenut mukana ensi kohtaamisestamme saakka. Näen läheisissäni ihmisiä, jotka osaavat leikkiä lapseni kanssa luontevammin kuin minä, saavat lapsen nauramaan hersyvämmin, ovat välittömämpiä ja – aivan varmasti – kivempia.Tunnen riittämättömyyden tunnetta. Nuo eivät tunne pelkoa, ajattelen.
Miksi minä pelkään. Rakkauden tähden? Yleinen pelkoni lapsia kohtaan alkaa väistyä. Nykyään tuntemattomankin lapsen ottaminen syliin alkaa tuntua enemmän lahjalta kuin joltain hemmetin testiltä. Edelleen rakkaimpia ovat ne hetket, kun päivän leikkien jälkeen tyytyväisenä tuhiseva tytär nukkuu isin rintaa vasten. Siinä hetkessä on vaikea epäonnistua. Hyvältä tuntuu toki myös se, kun hän työntää hikisukkaa isin nenään ja nauraa kikattaa päälle. Jumalan huumorintaju on puhdas. Testihän se on, lapsen kasvattaminen. Ehkä kaikkein vanhin testi.
Juha