1. Moos. 37, Kol. 4

1. Moos. 37

Kol. 4

Tänään on lukuvuoden päätöspäivä ja siten ylioppilaiden ja ammattiin valmistuneiden juhlapäivä. Oma juhlapäiväni oli 41 vuotta sitten, ja ehkä voin sanoa niin, että se oli elämäni yksi pahimmista pohjakosketuksista. Minut oli valittu pitämään uuden ylioppilaan puhe, ja vielä aamullakin mietin, mitä ihmettä oikein sanoisin. Oli minulla varmaankin ollut ajatuksia mielessä, mutta h-hetken lähestyessä ne alkoivat tuntua mitäänsanomattomilta. Olin henkisesti rikki, näköalaton ja toivoton. Ei minulla ollut mitään sanottavaa, millä olisi mitään merkitystä. Puheen kuitenkin pidin, enkä muista siitä mitään. En tiedä, näkikö kukaan oikean tilanteeni. Olisin tarvinnut apua, mutta en osannut sitä pyytää.

Oli minulla muutama kaveri, mutta emme todellakaan jakaneet keskenämme syvimpiä tuntojamme. Jälkikäteen arvioituna nämä kaverit olivat kuitenkin kullanarvoisia. Kaksi heistä lähti ennen minua opiskelemaan Jyväskylään, kun he kirjoittivat ylioppilaaksi vuotta aikaisemmin. He molemmat kehuivat paikkakuntaa ja opiskeluilmapiiriä. Toinen opiskeli yrityksen taloustieteitä, ja hän sai minut kiinnostamaan niistä. Niinpä syksyllä 1985 löysin itseni henkisesti todella rankan armeijavuoden jälkeen Jyväskylästä opiskelemassa Mattilanniemessä yrityksen taloustieteitä. Soluasunto löytyi Kortepohjan ylioppilaskylästä. Siitä elettiin vuosi eteenpäin, ja kolmas kaverini oli johdattamassa minua uskoon. Näin se elämä pikkuhiljaa aukeni eteenpäin.

Mitä tällä tarinalla haluan sanoa? Minua koskettaa aina Paavalin kirjeiden loput, kun hän mainitsee ystäviään (esimerkiksi Kol. 4:7-18). Osaanko olla kiitollinen kaikista ystävistä elämän matkan varrella? Osaanko sen kiitollisuuden heille näyttää? Monien yksinäisten nuoruusvuosien jälkeen jokainen ystävä tuntuu suurelta aarteelta. 

Omiin nuoruuteni henkisiin ongelmiin ovat varmasti vaikuttaneet monet tekijät. Yksi merkittävä tekijä oli se, että olin yläasteella koulukiusattu. Olen tästä kirjoittanut aikaisemminkin. Tämän kokemuksen perusteella on helppo yhtyä Paavalin sanoihin (Kol. 4:6): ”Puhukaa aina ystävällisesti [–].” Oma toiveeni ja rukoukseni on ollut, että voisin olla ystäviä ja ihmisiä kannustamassa ja rohkaisemassa, koska olen saanut niin paljon kannustusta ja rohkaisua muilta.

Lopuksi on vielä syytä muistaa rukouksen voima. Olen varma, että minun puolestasi ovat monet ihmiset rukoilleet, eivätkä ne rukoukset ole menneet hukkaan. Jälkikäteen kun katsoo elämäänsä, voi nähdä Jumalan kädenjälkiä paikoissa, joissa en häntä vielä henkilökohtaisesti tuntenut. Jatketaan vuorollamme rukousta niiden ihmisten puolesta, joita Jumala on sydämellemme antanut!

Näillä ajatuksilla onnea ja siunausta kaikille koulunsa päättäneille, ylioppilaille ja ammattiin valmistuneille!

Pekka