Tämä on taas hyvin kaksijakoinen psalmi. Alussa laulaja kertoo siitä, kuinka hän luottaa Jumalaan, joka pitää hänestä huolen joka tilanteesta. Toisessa osassa hän sitten valittaa, kuinka huonosti hänellä menee ja hän on aivan epätoivoinen. Lopussa sitten taas palataan ylistämään Jumalaa. Nämä psalmit eivät anna meidän pysyä yhdessä tunnetilassa! Jos menee hyvin, niin ne muistuttavat, että ennen tai mahdollisesti tulevaisuudessa tilanne oli tai voi olla toinen. Jos menee huonosti, niin ne muistuttavat, että Jumala on hyvä ja pitää meistä aina huolen, kuitenkin samalla valittaen omaa osaa ja kurjuutta.
Nämä ovat siis lauluja, jotka on tarkoitus kokea. Kyseessä on aina pieni matka, jossa maisemat vaihtuvat. Tässä psalmissa ollaan aika synkissä tunnelmissa, mutta tosiaan silti aloitetaan puoliväkisin myönteisesti. Jumala on hyvä, vaikka oma tilanne olisi kuinka huono. Onkohan niin, että meidän kiireisissä päissämme nämä kaksi asiaa eivät pysy yhtä aikaa tosina. Me joko ylistämme tai valitamme, mutta koska olemme tehneet molempia yhtä aikaa? Tämä on kuitenkin se malli, jota psalmit käyttävät.
Vuorisaarnan tässä osassa Jeesus keskittyy tekopyhyydestä varoittamiseen. On hyvä antaa almuja, rukoilla ja paastota, mutta se ei saa olla keino saada jonkinlaisia taivas- tai pyhyyspisteitä. Tyhmänä voi tietenkin kysyä, että mikä tuollaisessa käytöksessä sitten on niin pahaa? Eikö Jeesus juuri aikaisemmin kehottanut meitä olemaan suolana ja valona maailmassa, eikä ole kovin kaukaa haettua ajatella, että vaikkapa näyttävä almujen anto olisi juuri tätä.
Salaisuus taitaa olla näissä sanoissa: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” Miten tehdä hyvää niin, että ihmiset kiittävät siitä Jumalaa eivätkä meitä? Yksi mahdollisuus siihen on juuri se, mitä Jeesus tässä luvussa suositteleekin. Jos ihmiset eivät edes tiedä, kuka heitä auttoi, niin silloin Jumala on oikeastaan ainoa mahdollinen kiitollisuuden kohde.
Mitä tulee rukoukseen ja muihin hengellisiin harjoituksiin, niin on selvää, että meidän ei tule olla suoritus- vaan Jumalakeskeisiä. Tämä on helppo ymmärtää järjellä, mutta käytännössä sen toteuttaminen on vaikeaa, koska me olemme sosiaalisia olentoja. Jos seurakunnassa arvostetaan vaikkapa ”energistä” rukoustyyliä, niin sellaisella saa helposti hyvän uskovan maineen. Ja tietysti päinvastoin piireissä, jossa tällaista näyttävyyttä ei yleisesti hyväksytä, esimerkiksi tunteiden näyttäminen voi aiheuttaa pahennusta. Olemme yleensä hyvin tietoisia siitä, mikä on omissa piireissämme hyväksyttävää tai suositeltavaa käytöstä. Tämä ajatus antaa myös uuden näkökulman Jeesuksen autuaaksi julistuksiin vuorisaarnan alussa. Esimerkiksi hengellisesti köyhän voi ajatella olevan sellainen ihminen, joka on toisten mielestä ”huono uskova”, koska hän ei istu siihen muottiin, mikä heillä on mallikristitystä. Jeesus varoittaa meitä sortumasta hengelliseen teatteriin.
Marko