Pietarin uho oli poissa (jakeet 15-17). Hän oli ennen Jeesuksen vangitsemista sanonut (Matt. 26:35, vrt. Mark. 14:29, Luuk. 22:33, Joh. 13:37): ”Vaikka minun pitäisi kuolla kanssasi, minä en ikinä sinua kiellä.” Hyvin tiedämme, miten siinä kävi.
Jeesus kysyy Pietarilta kolme kysymystä: (1) rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset, (2) rakastatko minua (3) olenko minä sinulle rakas. Kahdessa ensimmäisessä kysymyksessä Jeesus käyttää sanaa ’agapas’ (= ’rakastatko’, joka viittaa Jumalan rakkauteen) ja viimeisessä ’fileis’ (= ’pidätkö rakkaana’, joka on yleisempi, inhimillinen ilmaus). Pietari vastaa joka kerta ’filo’, joka siis tarkoittaa, että pidän sinua rakkaana.
Ainakin itselleni tämä puhuu siitä, että Pietari oli oppinut tuntemaan itsensä jollakin tavalla paremmin kuin aikaisemmin. Hän ymmärsi, ettei hänessä itsessään ole mitään jumalallista voimaa ja/tai rakkautta, jota hän voisi Jeesukselle osoittaa. Voisi ajatella, että Jeesuksen kaksi ensimmäistä kysymystä olivat hyvin haastavia. Nöyrästi Pietari niihin kuitenkin vastasi. Viimeisellä kerralla Jeesus tuli Pietarin tasolle, kun hän käytti samaa verbiä, jota Pietari oli omissa vastauksissaan käyttänyt. Pietarin suru (KR92) tai murhe (KR38) on mielestäni ymmärrettävää, koska tässä tilanteessa hänen elämänsä ’palikoita’ laitettiin uuteen järjestykseen. Kristinuskon historian kannalta on todella hyvä, että Pietari nousi tästä murheen alhosta ja hänestä tuli alkukirkon vahva johtaja Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen.
On hyvä, että Raamattu antaa meille realistisia ja rehellisiä kuvauksia ihmisistä, heidän kivuistaan ja epäonnistumisistaan, mutta myös siitä, miten Jumala voi armossaan käyttää rikkinäisiä, epäonnistuneita ja langenneita ihmisiä valtakuntansa rakentamiseen. Jumalan lapsina meidän ei todellakaan tarvitse olla täydellisiä. Tärkeintä on, että Jeesus on täydellinen ja että hän saa asua ja olla läsnä jokaisen meidän sydämessä, ajatuksissa, arvoissa, asenteissa ja teoissa.
Pekka