Tässä luvussa puhutaan Selofhadin tyttäristä ja heidän perintöoikeudestaan. Tarkkaan ottaen kyse ei kuitenkaan ollut heistä. Tämän luvun sanoma on se, että näillä säädöksillä pyrittiin takaamaan se, että eri heimojen alueet eivät aikojen kuluessa sekoittuisi tai pirstaloituisi naimakauppojen seurauksena. Ilmeisesti omaisuus kuului miehelle, tai hänen edustamalleen heimolle. Tästä seurasi sellainen ongelma, että jos rikas nainen meni naimisiin toisen heimon jäsenen kanssa, hänen omaisuutensa siirtyi heimolta toiselle. Mikä siis ratkaisuksi? Kielletään tietysti tällaisia naisia menemästä naimisiin toisiin heimoihin kuuluvien miesten kanssa!
Tätä tekstiä on vaikea ymmärtää, koska meille heimot ja suvut eivät ole samalla tavalla merkittäviä. Harvalla meistä on edes tiedossa oma ”heimomme” ja useimmilla ei ole mitään sukutilaa tai muuta merkittävää perintöä, jonka kohtalosta tarvitsisi olla huolissaan. Toisaalta nykyään ollaan hyvinkin kiinnostuneita avioliiton raha-asioista. Esimerkiksi vanhempieni sukupolvelle vaikkapa avioehto oli aika harvinainen, koska omaisuus oli puolisoiden välillä ilman muuta yhteistä ja toisaalta avioerot olivat suhteellisen harvinaisia. Nyt tilanne on aika lailla toinen.
Niin, kumpi on itse asiassa parempi malli? Tietenkään kyse ei ole mustavalkoisesti tilanteesta, jossa pitää valita vain toinen ja hylätä toinen. Vanhan testamentin aikaan perhetausta ja heimo olivat itseasiassa tärkeämpiä kuin ydinperhe ja siksi avioliitto tarkoitti liittymistä aika suureen verkostoon. Omaisuus tosiaan oli osa systeemiä. Nykyään avioliitto tulkitaan usein vain puolisoiden väliseksi asiaksi. Tästä seuraa vapautta, jota ennen ei ollut, ja oman kulttuurin edustajana pidän tätä voittopuolisesti hyvänä asiana. Toisaalta helposti sitten menetämme perheemme tuen. Sitä paitsi vapauskin on joskus ainakin osittain näennäistä. Emme voi noin vain jättää tästä kuviosta pois taustaamme ja omaisuuttamme. Ne tulevat mukana, haluammepa sitä tai emme.
Kysymys paremmuudesta on tietysti sikäli typerä, että entiseen ei ole paluuta. Voisimme kuitenkin oppia Selofhadin tyttäristä sen, että suvullammekin on merkitystä. Ilman edeltäviä sukupolvia meitä ei edes olisi ja siitä seuraa myös tietty vastuu.
Tässä luvussa Jeesus aloittaa julkisen toimintansa. Hän tuntuu jatkuvasti tekevän pahennusta herättäviä asioita. Ensinnäkin hän julistaa halvaantuneen miehen synnit anteeksi annetuiksi. Toiseksi hän kutsuu seuraansa tullimiehen ja myös syö hänen luonaan. Lisäksi hän haastaa ihmisten käsityksiä sapatista. Yhteistä näille teoille on se, että ne laajentavat Jumalan valtakunnan rajoja. Tai ainakin ihmisten käsitysten mukaisia rajoja.
Jäin miettimään sitä, että tavallaan nämä asiat ovat täysin maalaisjärjen mukaisia. Ajatus pitkävihaisesta ja pikkumaisesta Jumalasta ei vain tunnu johdonmukaiselta. Mutta ilmeisesti sen ajan kirjanoppineet ajattelivat toisin. Heidän mielestään vaikkapa sapatista nipottaminen kuului itsestään selvästi Jumalan olemukseen. Luulen, että tässä on kyse aika suuresta kulttuurisesta muutoksesta ja omaan käsitykseeni vaikuttaa juuri parituhatvuotinen kristinuskon historia, joka on marinoinut maailmankuvaamme. Kokemus luonnollisuudesta ei ole siis välttämättä yleismaailmallinen. Mieleen tulee vaikkapa Paavali, joka ensin ajatteli seurakunnan vainoamisen olevan itsestään selvä asia ja sitten myöhemmin alkoi itse julistamaan Jeesusta.
Koen tämä luvun sanoman varoituksena. Kulttuurimme ja kokemuksemme saattavat hyvinkin vääristää käsityksiämme. Meillä ihmisillä on myös taipumus haluta olla oikeassa ja kuulua valittujen joukkoon. Tämä ei automaattisesti ole huono asia, mutta jos se kääntyy sisäänlämpiävyydeksi, niin saatamme toimia aika lailla samalla tavalla kuin päivän luvun fariseukset.
Marko