“Kansojen meri kuohuu, valtakunnat horjuvat” (jakeesta 7)
Viime kuukausina olen kuunnellut opetussarjaa, jossa on mm. käyty läpi erilaisia Raamatulle ominaisia kielikuvia, jotka meiltä ovat ehkä unohtuneet ja menevät helposti ohi. Yksi tyypillinen kuva on esimerkiksi meri ja erityisesti uhkaava, myrskyävä meri kuvana vaarasta, kuolemasta ja Jumalaa vastustavista voimista (esimerkiksi kapinoivista kansoista). Psalmeissa meri, syvät vedet ja virrat kuvaavat kaaosta, jota yksin Jumala voi hallita. Kuva tuli minulle konkreettisemmaksi, kun pysähdyin muistelemaan, miltä tuntuu, kun aallokko on niin voimakas, että jalat menevät alta. Vedessä on niin suunnaton voima, että ihminen on sen edessä hyvin hauras. Myrskyävän veden tyynnyttäminen oli myös Jeesuksen kohdalla osoitus hänen alkuperästään, hän oli enemmän kuin muut ihmiset.
Vastaavasti järkkymätön kallio, vuori, linna ja luja rakennus, ovat kuvia Jumalasta, turvasta joka meillä on hänessä.
“Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.”
Jumala yksin on meidän linnamme ja turvakalliomme. Jostain syystä Jumala ei kuitenkaan halua toimia yksin, vaan Hän on tehnyt kaikkensa, jotta mekin saisimme olla kivinä hänen rakenuksessaan, temppelissään, jossa Jumalan läsnäolo asuu. Me, ihmiset kaikista kansoista ja ihmisryhmistä, saamme olla mukana tarjoamassa Jeesuksesta lähtevää turvaa, rauhaa ja elämää toisille ihmisille.
Rakas Isä, mikä ikinä yrittääkään viedä minulta tänään jalat alta, sinussa olemme turvassa kaiken pauhaavan kaaoksen keskellä. Sinä olet kalliomme ja turvamme. Auta meitä olemaan ovet auki kaikille sinun lapsillesi, ettemme enää pystyttäisi uudelleen raja-aitoja, jotka sinä olet kerran kaatanut. Sinun kalliollesi on kutsuttu jokainen.
Ada