Ps. 59, Luuk. 9 – KohtaamisPaikka Jyväskylä

Ps. 59

Daavid on nyt oikeasti pahassa pulassa. Tämä psalmi on puhdas avunhuuto, mutta siinä on mielenkiintoisia vivahteita, jotka muistuttavat Jeesuksen opetuksia. Esimerkiksi:

Älä tyystin surmaa heitä,

ettei kansani unohtaisi sinua.

Toki enimmäkseen ollaan ihan toisilla linjoilla:

Tehköön vihasi heistä lopun. Hävitä heidät!

Laulaja on siis vähän ambivalentilla tuulella. Ihan kuin hänen sisällään taistelisi kaksi vastakkaista ajatusta. Tämä psalmi sai minut miettimään Jeesuksen käskyä rakastaa vihollisiamme. Mitä Hän sillä edes tarkoitti? Ensimmäinen kysymys on tietenkin se, että miten voi rakastaa jotakuta, joka on käyttäytynyt vihamielisesti itseä kohtaan. Mutta jatkokysymys on sitten se, että onko ylipäätään oikein vaikkapa suuttua?

Luulen, että menemme harhaan siinä, että ajattelemme rakkautta pääasiassa tunteena. Silloin käsky rakastamiseen kuulostaa määräykseltä hallita luontaisia reaktioitamme. En usko, että Jeesus oli niinkään kiinnostunut tuollaisista asioista, vaan siitä miten konkreettisesti toimimme. Hän ei vuorisaarnassa kieltänyt meitä suuttumasta, vaan käski rukoilemaan vainoojiemme puolesta.

Ajattelen, että rakkaus-sanan ytimessä on se, että toivoo toiselle hyvää. Muiden ihmisten käytös voi raivostuttaa, pelottaa tai inhottaa meitä, mutta se ei oikeuta meitä toimimaan tunteidemme mukaisesti. Vaikeaa se silti on.

Luuk. 9

Yllä olevat ajatukset voisi tiivistää sanoihin, että Jumalan valtakunta on erilainen. Tämä näkyy hyvin myös tässä luvussa. Kerta toisensa jälkeen Jeesus tekee tai sanoo jotain yllättävää. Hän tekee ensinnäkin suuria ihmeitä. Ehkä tämän seurauksena Pietari tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi. Vastaukseksi Jeesus puhuu kuolemastaan ja itsensä kieltämisestä. Jeesuksen opetus siitä, kuka on suurin, oli varmaan myös pienoinen järkytys. Ajatus siitä, että pienin on todella suuri, tuntuu jo sanottuna paradoksaaliselta.

Jatkoa seuraa. Me olemme tottuneet ajatukseen, että ihmiset ovat joko sisä- tai ulkopuolella omasta ystäväpiiristämme. Opetuslapset siis ajattelivat johdonmukaisesti, että ihmiset joko olivat tai eivät olleet Jeesuksen ystäviä. Joten, kun he näkivät jonkun vieraan ajavan pahoja henkiä Jeesuksen nimeä käyttäen, he luonnollisesti kielsivät häntä. Tämä on ymmärrettävää sikälikin, että kuka tietää, mitä tällainen henkilö opetti. Jeesuksen nimi saattoi yhdistyä vaikka mihin outoon. Jeesus ei kuitenkaan ollut millänsäkään, vaan salli toiminnan jatkuvan.

Kuin kirsikkana kakun päällä samarialaisiakaan ei saanut inhota! He kieltäytyivät ottamasta Jeesusta vastaan, eli siis torjuivat Messiaan. Tottahan se olisi oikein, että Jumalan viha kohdistuisi heihin. Mutta taaskin Jeesus oli eri mieltä ja nuhteli opetuslapsia tällaisista ajatuksista.

Jeesuksen ajatukset tuntuvat paradoksaalisilta siksi, että yritämme sovittaa niitä omiin ajatusmalleihimme. Vaikka ylläolevat asiat saattavat tuntua yllättäviltä, niin niiden taustalla on kuitenkin selkeä periaate. Jeesus ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. Hän ei tullut etsimään valtaa, vaan antamaan henkensä.

Marko