Aikakirjat tuntuvat alkuun hieman oudolta, ehkä turhauttavaltakin kokonaisuudelta heti Kuninkaiden kirjojen perään. Onhan juuri käyty läpi koko Israelin kuningaskunnan historia Daavidista pakkosiirtolaisuuteen asti, ja sitten sama uudelleen, sukuluetteloiden kera. Ne kertovat ainakin osittain samoista tapahtumista, vaikkakin hieman eri näkökulmista. Myös kirjojen voimakkaan unettava vaikutus tuntuu ajoittain olevan sama. Kuninkaiden kirjat kuitenkin keskittyvät ehkä enemmän inhimillisiin epäonnistumisiin ja huonoihin valintoihin sekä niiden seurauksiin, kun taas Aikakirjoissa paino ja fokus on erityisesti hyvissä teoissa ja sävy on rohkaiseva. Vaikka kuninkaat tekivät itse huonoja valintoja ja epäonnistuivat monessa, niin Jumala näki heissä myös paljon hyvää. Ehkä tämä kertoo siitä, miten Jumala näki epätäydellisen ihmisen: omana rakkaana lapsenaan.
Meidän Raamatussamme Aikakirjat seuraavat Kuninkaiden kirjoja, mutta Juutalaisessa raamatussa aikakirja (vain yksi kirja, nämä jaettu kahdeksi meidän Raamatussamme) on vasta viimeisenä. Tässä mielessä se siis sijoittuu vasta pakkosiirtolaisuuden jälkeiseen aikaan ja tämän jälkeen se on kirjoitettukin. Kun Kuninkaiden kirja on kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden vankeudessa eläville ihmiseille, niin Aikakirja on kirjoitettu pakkosiirtolaisuudesta päässeille. Lisäksi se päättyy siihen, että Israelin kansa saa lupauksen uuden temppelin rakentamisesta Jerusalemiin ja kehotukseen mennä sinne. Kirja siis toimii suurena rohkaisuna ja toivona tulevasta. Se muistuttaa Jumalan uskollisuudesta.
Kirjan teemoja ovat muiden muassa Jumalanpalveluksen ja ylistyksen tärkeys, messiaanisen lupauksen toivo ja se, että meidän menneisyytemme ei tarvitse määritellä meidän tulevaisuuttamme. Jumala on uskollinen omille lupauksilleen ja me voimme luottaa siihen.
Ensimmäiset kahdeksan lukua käyvät läpi Israelin kansan sukuluetteloita. Ensimmäinen näistä on perustavanlaatuinen kartta koko ihmiskunnan historiaan. Tarkoituksena lienee muistuttaa israelilaisia (ja nykylukijoita) heidän identiteetistään ja juuristaan, Jumalan suvereenista vallasta ja Hänen särkymättömistä lupauksistaan.
Päivän uuden testamentin luvussa kuvataan edellisessä luvussa esiteltyjen Jumalan seitsemän vihan maljan tyhjentäminen maan päälle. Luku on mielestäni erittäin surullinen siinä mielessä, että se kertoo valitettavan paljon ihmisestä.
Valitettava tosiasia näyttää olevan, että ihminen ei ole muuttunut niistä ajoista, mitä juuri käsitellyissä kuninkaiden kirjoissa on kerrottu. Kuten silloinkaan ihmiset eivät ottaneet vastaan profeettojen tuomaa ilmoitusta ja kuten he hylkäsivät Jumalan, niin myös viimeisten päivien ihminen näyttää toimivan ihan samalla tavalla. Kuvaavaa on, että jo aiemmin Ilm. 9 luvun lopussa kuvatusti ihmiset eivät lakanneet palvomasta kättensä töitä, epäjumalia, pahoja henkiä ja kaikkea katoavaa, eivätkä he kääntyneet ja luopuneet pahoista teoistaan, vaikka näkivät Jumalan tuomiot hyvin konkreettisesti ja Ilm. 6:16-17 perusteella jopa ymmärsivät kyseessä olevan Jumala. Myös luvun 16 viimeisessä jakeessa todetaan, että ”ihmiset herjasivat Jumalaa tämän raevitsauksen tähden”.
Välillä mietin, että jos ihmiset näkevät Jumalan teot ja voiman niin konkreettisesti, miksi he eivät käänny? Miksi he eivät usko? Onko todella niin, että Ilmestyskirjassa kuvatut ihmiset ymmärtävät, että vitsausten takana on Jumala, mutta heidän vastauksensa on herja? Eikö Faraokin ymmärtänyt, että vitsausten takana on Jumala? Mitä kaikkea on tämän paatuneisuuden takana? Ehkä ihmisen oma ylpeys? Ja kaikki ihmisen, minun omien kätteni työt? Kaikki omat saavutukseni? Onko tässä lopulta sen tulos, jos kaiken keskiössä olen minä ja minun saavutukseni?
Vaatii ehkä sitten nöyryyttä, että voi hyväksyä jotakin niin hyvää ja ilmaiseksi vastaanotettavaa, kuin mitä Jeesus meille tahtoo tarjota, ilman omia meriittejä. 4 Moos. 12:3 kertoo Mooseksesta: ”Mooses oli kuitenkin hyvin nöyrä ihminen, nöyrempi kuin kukaan muu ihminen maan päällä.” Onko nöyryys siis avain johonkin?
Elias