Luku 4 jatkaa sukuluetteloa Juudan muista jälkeläisistä ja päättää näin Juudan suvun käsittelyn. Juudan suku oli lopulta suurin Israelin kahdestatoista heimosta. Vasta tässä luvussa siirrytään myös Simeonin jälkeläisiin, joita käsitellään luvun loppupuoliskolla. Juudan ja Simeonin suvut asettuivat lopulta asumaan luvatun maan eteläosaan, Jordan-joen ja Kuolleenmeren länsipuolelle, Simeonin heimo etelämmäksi ja Juudan heimo tämän pohjoispuolelle.
Luvun jakeessa 10 kerrotaan Javesista, jonka lyhyt rukous on huomioitu. Hän huusi apua Jumalalta pyytäen siunausta ja varjelusta. Se oli hyvä rukous. Jumala vastasi Javesin rukoukseen ja teki hänen pyyntönsä mukaan.
Suurin osa meistä, jos meitä lopulta koskaan tulevaisuudessa muistetaan, olisimme luultavasti vain nimiä joissakin hämäräperäisissä sukuluetteloissa. Javesin esimerkki pakkosiirtolaisuudesta palanneille (ja nykylukijoillekin) muistuttaa yhdestä olennaisimmasta asiasta, jossa voimme onnistua: turvautumisessa Jumalan apuun. Tai jos muuten haluaa erottua joukosta, niin yrittää sitten erottua samalla tavalla kuin Javes.
Javes ei jäänyt yksin, vaan toi huolensa Jumalalle. Hän ymmärsi, että Jumala voi auttaa. Hänen uskonsa ja vilpitön turvautumisensa Jumalaan noteerattiin ja tästä haluttiin kertoa myös tuleville sukupolville. Nyt myös me saamme lukea hänen uskostaan.
”Halleluja! Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hänen on kirkkaus ja voima”. Näin lauletaan riemulaulua taivaassa, kun aletaan valmistautua juhlimaan Karitsan häitä, joista luvun ensimmäinen puolisko kertoo. Samalla voidaan juhlia sitä, kuinka paha saa tuta Jumalan oikeudenmukaisen tuomion, niin kuin luvun toinen puolisko kuvaa.
Kaikkien kuvausten perusteella sitä ei ihan kykene käsittämään, kuinka mahtavista juhlista onkaan kyse, kuinka mahtavia tapahtumia todellisuudessa kuvataan ja kuinka innoissamme mekin saamme tuota päivää odottaa. Sinä päivänä me juhlimme Jumalan tuomaa pelastusta ja pyhien vanhurskaita tekoja.
Kyseessä on riemun juhla, jossa iloitaan ja riemuitaan. Tämä muistuttaa meitä myös palvelemaan Herraa iloiten jo maanpäällisen vaelluksemme aikana. Kaikki päättyy suureen riemun ja voiton juhlaan. Iloitkaamme siis jo nyt ja olkoon Jumalanpalveluksemme täynnä riemua.
Johannes on myös kaikesta näkemästään niin vaikuttunut, että hän Jumalan suuruuden ja pyhyyden läsnä ollessa osoittaa kunnioitusta ja kumartuu enkelin edessä. Enkeli nuhteli Johannesta tästä ja sanoi: ”Älä tee niin! Minä olen vain Jumalan palvelija, niin kuin sinä ja veljesi, jotka olette Jeesuksen todistajia. Jumalaa sinun tulee kumartaa!” (jae 10). Olisi mielenkiintoista nähdä tilanne tuon enkelin näkökulmasta. Meillä ihmisinä voi nimittäin olla joskus kiusaus kuulla kiitosta hyvistä teoistamme, ja monesti onkin. Tai ehkä toivoisimme, että uskoamme Jumalaan kehuttaisiin. Onko tekojen ja uskon takana kuitenkaan lopulta minä itse, vai Jumala, joka kaikessa vaikuttaa? Emmekö lopulta tee hyviä tekoja Jumalan ansiosta, kun Jumalan Sana ja Pyhä Henki vaikuttaa meissä ja näin tuottaa hedelmää. Eikö Hän ole synnyttänyt meissä myös uskon.
1 Kor. 3:5-7: Mikä Apollos sitten on? Ja mikä Paavali on? Palvelijoita, joiden kautta te olette tulleet uskoviksi, palvelijoita sen kykynsä mukaan, minkä Herra on heille kullekin antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa. Kuitenkin, mekin saamme palkkamme ajallamme, kuten Paavali jatkaa jakeessa 8: Mutta istuttaja ja kastelija ovat yhtä; kuitenkin on kumpikin saava oman palkkansa oman työnsä mukaan.
Kiittäkäämme siis Jumalaa kaikista hyvistä teoista ja tuokaamme kunnia näistä yksin hänelle, sillä hänen on kaikki kunnia. Kumartukaamme vain hänen edessään.
Elias