Mooseksen kertomus on päässyt vaiheeseen, jossa Israelin kansa on jo Jordanin rannalla. Viimeisenä esteenä on Basan, taas yksi maa, joka valloitetaan ja tuhotaan maan tasalle. Seurauksena tästä kaikilla israelilaisilla ei ollut luontaista motivaatiota ylittää Jordania ja auttaa luvatun maan valloittamisessa. Heillä kun oli jo maata ja pysyvä asuinsija. Mooses käskee heitä kuitenkin auttamaan toisia. Tämä tarkoittaa siis sitä, että heidän piti laajentaa lojaliteettiaan heimorajojen yli. En tiedä kuinka iso muutos tämä oli, mutta epäilen, että aika suuri. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, vaikka siihen aikaan oli suuria valtioita, vain harvoin oli mahdollista puhua mistään kansallisesta identiteetistä. Valtiot samastuivat hallitsijaansa ja sillä oli hyvin vähän tekemistä yksityisten kansalaisten kanssa. Yksityisille ihmisille oma heimo ja muu lähipiiri oli paljon tärkeämpi kuin se valitio, johon he kuuluivat. Sitä paitsi valtioiden rajat muuttuivat jatkuvasti sotien seurauksena.
Tämä luku päättyy pienoiseen shokkiin. Mooses muistelee sitä, kun hän kuuli, että ei itse tule pääsemään luvattuun maahan. Oli mielenkiintoista lukea siitä, mitä hän kertoo syyksi: ”Herra oli vihastunut minuun teidän vuoksenne eikä kuunnellut minua.” Hän siis syytti kansaa! Oikeastihan syy kerrotaan neljännessä Mooseksen kirjassa näin:
Te ette uskoneet minuun, ette pitäneet minua pyhänä israelilaisten edessä. Sen tähden te ette saa johtaa tätä kansaa siihen maahan, jonka minä sille annan.
Joopa joo. Mooseksenkin ”historiantulkinta” oli aika subjektiivista.
Jeesus on voimakkaampi kuin pahan tai kuoleman valta. Tai niin ainakin tulkitsen tämän luvun sanoman. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Jeesuksen seurassa ei tarvinnut pelätä mitään. Pelosta vapautuminen on iso asia nykyäänkin, mutta siihen aikaan sen täytyi olla aivan ennenkuulumatonta. Taudit, onnettomuudet ja luonto yleensäkin saattoivat yllättää milloin tahansa ja tavallisella ihmisellä ei ollut niitä vastaan kummoisiakaan puolustuskeinoja. Koska elämä oli näin epävarmaa, ihmiset olivat tottuneet siihen, että kamaluuksia saattoi tapahtua milloin tahansa. Tämä ei ollut pelkästään huono asia, sillä epäilemättä ihmiset osasivat silloin elää nykyhetkessä paljon meitä paremmin.
Jeesuksen kohtaaminen täytyi siis merkitä suurta helpotusta. Tätä se voisi olla meillekin, mutta jotenkin vain murehtiminen tuntuu olevan maan tapa myös seurakunnassa. Kannattaisikohan lukea tämä luku vielä uudestaan ihan ajatuksella?
Marko