Kykymme ajatella on saatu Jumalalta, kykymme palvella häntä on saatu Jumalalta. Henki hallitsee elämäämme. Säteilemme Jumalan kirkkautta, joka muuttaa meitä. Näin sana opettaa. Oman elämän tarkastelu suhteessa Paavalin sanoihin on syvässä ristiriidassa todellisuuden kanssa. Ajattelen itse ja teen ratkaisuja itse, eikä omassa elämässäni ole kehumista. Näen vain syntiset tekoni enkä voi ajatella heijastavani Jumalan kirkkautta. En huomaa ajatukseni olevan Jumalan ohjaamia, monesti herään jossakin vaiheessa arkipäivänä ettei mieleeni ole oikein tullut mitään Jumalaan liittyvää. En ole sen parempi kuin muutkaan ihmiset, ne jotka eivät usko. Tosin en osaa enää edes erotella ihmisiä uskoviin ja ei-uskoviin, mitään eroa ei oikein löydy eikä uskosta edes puhuta avoimesti. Miten siis minä säteilen Jumalan kirkkautta? Miten hän muuttaa minua, kun tuntuu, että en muutu. Toistan samoja ikäviä asioita elässäni ja palaan aina uudestaan samoihin synteihin. Pesty sika rypee rapakossa.
Minulla on kuitenkin usko, että Jumalan teko näkyy minussa. Hänen kirkkautensa heijastuu kautta, vaikka itse en sitä huomaakaan. Uskon vaikka näe. Usko onkin luottamista Jumalan sanan lupauksiin, vaikka niiden toteutumista ei näkisikään. “Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Kirje heprealaisille 11:1. Minulla on toivo, että Jumala vaikuttaa minussa ja hänen tekonsa näkyvät minussa. Tässä toivossa elän elämääni. Rukoilen, että Jumala loistaa minussa. Rukoilen tänäänkin Hengen johdatusta, hän on heikkoudessani mukana ja tekee Jumalan tekoja elämässäni.
Mika