Psalmit 42 ja 43 ovat alkujaan olleet samaa psalmia. Psalmissa toistuu kysymyksiä, jotka ovat meille kaikille tuttuja: Jumala, miksi olet unohtanut minut? Erityisesti silloin, jos olen rukoillut jotain, ja tilanne ottaakin takapakkia, mieleen hiipii tuo “missä nyt on Jumalasi?”
Kirjoittaja vastaa kääntämällä kysymykset itselleen:
“Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani. (Ps. 43:5)
En usko, että moinen luottamus kasvaa tyhjästä, vaan siitä, että ihminen on ensinnäkin kuullut ja uskonut viestin voimallisesta Jumalasta, ja parhaassa tapauksessa kokenut Jumalan pelastavaa lohdutusta ja johdatusta. Psalmissa ei käsketä tunnetta lähtemään (“älä ole masentunut”), vaan kehotetaan kestävyyteen (“Odota Jumalaa!”). Se Jumala, jonka tunnen, on luotettava. Toivoni on hänessä, vaikkei toivoa näkyisi.
Kuuluisassa Galatalaiskirjeen luvussa hengen hedelmissä mainitaan mm. ilo, rauha ja kärsivällisyys – ihania asioita, jotka varmasti kelpaavat kaikille. Tästä voi helposti hypätä sellaiseen (virheelliseen) ajatukseen, että esimerkiksi suru, turhautuminen tai levottomuus eivät kuuluisi hengen ohjaaman kristityn elämään. Nämä tunteet kuitenkin elävät vahvasti pitkin evankeliumeita ja Uutta testamenttia. Ehkä ihme on juuri siinä, että rauha voi kasvaa levottomuuden ja ahdistuksen keskellä ja ilo voi selvitä jopa masentuneessa sielussa.
Rakas Herra, lasken käsiisi kaiken toivottomuuteni ja levottomuuteni. Sinulla on elämässäni valta. Sinulla on valta synnyttää minussa iloa, rauhaa ja kärsivällisyyttä, ohjata minua Hengelläsi. Sinulla on elämässäni kaikki valta.
Ada