“Kohdelkaa minun vuokseni varoen sitä poikaa.”
Minua koskettaa se, miten Daavid kieltäytyi näkemästä Absalomia vihollisenaan, vaikka tämä sen kaikin tavoin ansaitsisi. En tiedä, toimiko Daavid tässä viisaasti vai ei. Daavid oli menettänyt lapsia ennenkin ja rakkaan ystävänsä. Tulee sellainen olo, että hän oli myös väsynyt väkivaltaan.
Joab sen sijaan on kuvattu jatkuvasti omavaltaisena ja paikoin häikäilemättömänä hahmona. Absalomin keihästäminen ja kiviröykkiö näyttävät viittaavan voimakkaaseen tuomioon ja halveksuntaan. Todennäköisesti silläkin on merkitys, että Absalon roikkui puussa, maan ja taivaan välillä. Molemmat saattavat viitata kiroukseen tai epäpuhtauteen. Absalomin oikeutettu raivo johti hänet niin äärimmäiseen toimintaan, että lopulta hänet ikäänkuin tuomitaan moninkertaisesti.
Minulle tässä luvussa Joabin toiminta puhuu siitä, millaista on ihmisen jakama oikeus ja Daavidin isän rakkaus taas Iankaikkisen Isän rakkaudesta.
“Te taistelette ja iskette yhteen, mutta jäätte vaille, koska ette pyydä”
… Ja kääntäen, jos pyydän, en jää vaille? Jos ymmärrän oikein, Jaakobin esiin nostamien riitojen taustalla oli ensisijaisesti kamppailua jostain aineellisesta hyödystä. Kenties seurakunnassa elettiin niukkuudessa, jolloin nousee inhimillisesti huoli siitä, pärjäänkö minä ja minun perheeni, yrittääkö joku hyötyä muiden kustannuksella ja toimia vilpillisesti. Tai sitten seurakunnan hyväosaiset kilpailivat ja suojelivat omia etujaan.
Mietin miltä näyttäisi, jos meillä ihan oikeasti olisi sellainen totaalinen luottamus Jumalan huolenpitoon, siihen että hän huolehtii, että saamme riittävästi ja reilusti. Se ainakin laskisi tarvetta riidellä. Tietenkään se ei saisi tarkoittaa sitä, että väärinkäytöksiä tai vastuuttomuutta katsottaisiin läpi sormien.
Rakas Isä, pyydän meille viisaita ja lempeitä sydämiä niin, että osaisimme valita ja käydä taistelumme oikein. Auta meitä luottamaan siihen, että sinulla on iankaikkiset varastot, joista riittää rakkautta ja resursseja niin paljon kuin vain ikinä tarvitsemme.
Ada