Tarvitseeko Jumala ihmistä puolustamaan itseään? Jobin ystävät saattoivat tarkoittaa hyvää, mutta he estivät häntä käymästä avointa vuoropuhelua Jumalan kanssa. Jos Job olisi uskonut heitä, niin hän olisi vain alkanut etsiä syytä itsestään. Mutta mitä Job tarkoitti sillä, että hänen ystävänsä kaunistelivat asioita? Oliko todella kauniimpaa ajatella, että Job oli niin paha ihminen, että hän oli ansainnut kauhean kohtalonsa? Vastaus on kyllä, jos ainoa vaihtoehto on ajatella, että Jumala on sadisti, joka piinaa ihmisiä mielihalujensa mukaan. Hänen ystävänsä pitävät asiaa loppuun käsiteltynä. Job oli syyllinen, koska se oli ainoa mahdollisuus.
Mielestäni on mielenkiintoista, että Job pilkkaa ystäviään siitä, että he saattaisivat käydä viisaasta, jos vain pitäisivät suunsa kiinni. Minulle tämä puhuu siitä, että Job on ymmärtänyt, kuinka pinnallinen heidän käsityksensä elämästä ja Jumalasta lopulta on. Se kuulostaa hyvältä, mutta jättää käytännössä ihmiset avuttomiksi kärsimyksen edessä. Kärsivälle ihmiselle sillä ei ole mitään annettavaa. Sen sijaan pelkkä läsnäolo, joka seuraisi siitä, että ystävät pitäisivät suunsa kiinni, olisi paljon hoitavampaa.
Luku muistuttaa siis edellistä lukua kysymyksenasettelultaan. Itse näen siinä enemmänkin. Job ei ymmärrä asiasta sen enempää kuin ennenkään, mutta hän tuntuu vaistoavan, että jotain kuviosta puuttuu. Siksi hän haluaa päästä keskustelemaan asiasta Jumalan kanssa. Minulle pelkästään tämä halu kertoo jo paljon. Job ei tällä hetkellä pidä Jumalaa oikeudenmukaisena, mutta silti hän kaikesta huolimatta haluaa lähestyä Häntä. Tässä luvussa hän käyttää aikaa rukoukseen. Jobin rukous muistuttaa psalmeja. Hän valittaa tilaansa ja pyytää siihen helpotusta. Tämä on uskoa.
Jobin ystävien olisi ollut hyvä lukea galatalaiskirjettä! Paavali kehottaa kantamaan toisten taakkoja. Samalla hän varoittaa luulemasta itsestään liikoja ja vertailemasta itseään toisiin. Jos jotain haluaa tutkia, niin sitten omia tekojaan. Jobin ystävät epäonnistuivat kaikissa näissä asioissa ja Jobin kirja antaakin hyvää perspektiiviä siihen, miksi toisten ihmisten rinnalla kulkeminen on niin vaikeaa. Se ravistelee käsityksiä itsestämme, Jumalasta ja elämästä yleensä. Olisi paljon mukavampaa, jos elämä olisi siistiä, helppoa ja mutkatonta. Jos joku ihminen kärsii, niin hän ei vain kärsi, vaan on samalla usein kärsimätön, vihainen ja surullinen. Nämä kaikki ovat tunteita, joita on vaikea kantaa ja myöskin myötäelää.
Paradoksaalista kyllä, melkein heti kun Paavali on kehottanut kantamaan toistemme taakkoja, hän sanoo melkein vastakkaiset sanat: ”Jokaisen on kannettava oma kuormansa.” Asiayhteydestä voi päätellä, että hän puhuu tässä vertailusta toisiin. Tulkitsen tämän niin, että vaikka meidän tuleekin kantaa toistemme taakkoja, niin suhteessa Jumalaan meillä on myös oma yksityinen elämämme, josta olemme itse vastuussa. Se vaatii rehellistä itsensä tutkimista ja oman elämän tuomista Jumalalle juuri sellaisena kuin se on. Se ei kuulu toisille ihmisille, emmekä ole siitä heille vastuussa. Toki voimme oppia toisilta ihmisiltä kaikenlaista, mutta vertailu on vaarallista. Tämä on juuri sitä vuoropuhelua Jumalan kanssa, mitä Job kaipasi ja jota hän tarvitsi.
Marko