Tekijä: Pekka

2. Sam. 23

1. Piet. 4

Onko Daavidin sotureilla ja Pietarin ajatuksilla mitään yhteistä? Daavidin soturit taistelivat Daavidin valtaistuimen ja Israelin kansan puolesta. He olivat valmiita kärsimään ja laittamaan henkensä alttiiksi maansa ja hallitsijansa puolesta. Sitä, tekivätkö he tämän pakon edessä vai vapaaehtoisesti, ei kerrota. Sitäkään, oliko kyse hyökkäys- vai puolustussodasta, ei kerrota. Tässä kohdassa esitellään sankaritekoja, mutta ei mainita millään tavoin sodan mielettömyyttä, seurauksia ja kärsimyksiä.

Ihmiskunnan historia on valitettavasti paljolti sotien historiaa. Kuten hyvin tiedämme, tälläkin hetkellä soditaan ympäri maailmaa. Jostakin luin, että maailmassa on parhaillaan menossa noin 130 aseellista konfliktia. Ihmisten näyttää olevan todella vaikea elää rauhassa keskenään. Asioista ollaan montaa mieltä, ja pahimmillaan erimielisyyksiä aletaan ratkoa aseiden ja väkivallan avulla. Surullista, niin surullista…

Kun tätä ajattelee, niin Pietarin sanat, jotka vaikuttavat aluksi aika raskailta, alkavatkin elää uudella tavalla. Ymmärtääkseni ihmisten elämään kaikkialla liittyy enemmän tai vähemmän kipu, kärsimys ja kuolema. Niillä on erilaisia ilmenemismuotoja, mutta yksikään ihminen ei voi niiltä kokonaan välttyä eikä pääse niitä pakoon. Pietarin ajatus osallisuudesta Kristuksen kärsimyksistä (jae 13) alkaakin tuntua lohdulliselta, kun miettii, minkä vuoksi Jeesus kärsi. Hän julisti Jumalan valtakuntaa, opetti, kohtasi ihmisiä, rukoili, paransi ja teki hyvää. Tähän meitäkin kutsutaan. Pietari mainitsee tekstissä erilaisia työkaluja, joita voimme käyttää: rukous, rakkaus, vieraanvaraisuus, armolahjoilla palveleminen, ilo, riemu ja Jumalan Henki.

Herra Jeesus, varusta meidät lahjoillasi, että voimme kohdata tämän maailman hädän ja kärsimykset osallisina sinun kärsimyksistäsi tehden hyvää (1. Piet. 4:19)!

Pekka

2. Sam. 22

1. Piet. 3

Pietari viittaa päivän tekstin jakeessa 10 Psalmin 34 jakeisiin 13-14. Siteeraus ei ole täysin sanatarkka, mutta ajatus on hyvin pitkälti sama: ”Sillä se, joka tahtoo rakastaa elämää ja haluaa nähdä hyviä päiviä, hillitköön kielensä pahoista sanoista ja huulensa valhetta puhumasta.”

Tätä taustaa vasten Daavidin voittolaulu vaikuttaa hieman erikoiselta. Sama Daavid, joka on sanoittanut Psalmin 34, jossa hän sanoo ”–varo kieltäsi, älä päästä huulillesi petoksen sanaa–”, tuntuu voittolaulussaan antavan kovin kaunistellun kuvan omasta elämästään. Daavidin elämän väärät valinnat, Jumalan tahdon rikkominen ja siitä seuranneet koettelemukset loistavat poissaolollaan. Väkisinkin tulee mieleen ajatus, valehteleeko Daavid.

Pitäisikö tätä ajatella niin, että Daavid käy tässä omaa elämäänsä läpi Jumalan näkökulmasta ja Jumalan kutsusta käsin (vrt. 1. Sam. 16:1, Apt. 13:22)? Jumala oli Daavidin kutsunut, hän oli tehnyt suuria tekoja Jumalan nimen kunniaksi (mm. 1. Kun. 17), mutta hän oli myös langennut (2. Sam. 11). Daavid oli kuitenkin nöyrtynyt, tunnustanut syntinsä ja saanut ne anteeksi (ks. Ps. 51).  Menneitä ei tarvitse enää muistella, vaan voi katsoa itseään ja elämäänsä Jumalan lapseuden ja kutsun kautta (ks. esim. Ps. 103). 

Voisi varmaankin todeta niin, että Daavidin ajattelu vaikuttaa olleen edellä omaa aikaansa ja viittasi jo tavallaan Uuden Testamentin puolelle Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen (Ef. 1:7): ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.” Tämä on totta ja samalla perustus Jumalan lapsen identiteetille. Samaan aikaan on totta, että olemme kaikki syntisiä ja Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23). Mielestäni on hyvä puhua ja ajatella totta molemmista näkökulmista tasapainoisesti.  Jos jompikumpi näkökulma alkaa hallita ajattelua, vaarana on ajautua väärään suuntaan.

Pekka

Ps. 54

Luuk. 4

Jeesuksen toiminta ja puheet aiheuttivat monenlaisia reaktioita. Hänestä puhuttiin kaikkialla (jae 14), häntä ylistettiin (jae 15), häntä tarkkailtiin (jae 20), häntä kiiteltiin ja ihmeteltiin (jae 22) ja epäiltiin (jae 23). Ihmiset joutuivat raivon valtaan ja olivat valmiita tekemään väkivaltaa häntä kohtaan (jakeet 28-29). Ihmiset olivat hämmästyksissään (jae 32) ja ymmällään (jae 36). Jeesusta pelättiin (jae 34) ja etsittiin (jae 42).

Tilannetta voi pitää erityisenä, koska Jeesus oli aloittanut juuri toimintansa. Hänen tekonsa ja puheensa olivat sellaisia, joita ei ollut aikaisemmin nähty ja kuultu (jakeet 32 ja 36). Siten ihmisten reaktiot olivat ymmärrettäviä. Kaikki, mitä Jeesus teki, oli tarpeellista sen osoittamiseksi, mikä Jeesuksen tehtävä on ja että Jumalan valtakunta on tullut lähelle (jakeet 18-19).

Kristinuskon historiassa on ollut ajanjaksoja ja herätyksiä, jolloin Jumalan valtakunnan todellisuus on jollakin tavoin murtautunut tavallisen, ”normaalin” elämän keskelle. On alkanut tapahtua asioita Jeesuksen nimessä. Voi ehkä sanoa, että silloinkin ihmisten reaktiot ovat olleet samanlaisia kuin Jeesuksen maanpäällisen toiminnan aikana.

Elämmekö nyt ”normaalia” vai erityistä ajanhetkeä? Minusta näyttäisi ja tuntuisi siltä, että viime vuosien myllerrysten keskellä Jumalan valtakunnan todellisuus on alkanut pilkahdella  siellä täällä entistä enemmän. Miten tahansa asiat ovatkaan, voimme edelleen jatkaa rukousta Isä meidän -rukouksen sanoin: ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.”

Pekka