Kategoria: Luemme Raamattua

2. Moos. 12

Hepr. 3

Tämän kolmannen luvun loppuosassa heijastunee kutsu elävän Jumalan puoleen ja nöyrtymiseen hänen omakseen. Epäuskolla jakeessa 19 ymmärrän tarkoitettavan ihan kokonaan uskosta osattomuutta. Epäuskoisten tilannetta verrataan erämaavaelluksen aikana kapinoineisiin, sydämen paatumuksessa eläneisiin kansalaisiin. Kaikkihan eivät suostuneet katsomaan käärmeen pureman saatuaan pronssiseen käärmeeseen (outo pelastusmenetelmähän se toki oli). Jos nöyrtyi katsomaan, pelastui ja jäi henkiin.

Minulla on (joidenkin mielestä) harhaoppinen käsitys, että Jumalan puolelta uskovan asema pitää. Pyhän Hengen sinettiä minusta ei kukaan irrota sillä perusteella, miten mokailen tai uhoan elämässäni Jumalan lapsena. Kun en omilla teoilla ole pelastusta ansainnut, en sitä myöskään voi omilla teoilla menettää. Voin kyllä valintojeni kautta menettää siunauksia, levon ja rauhan ja yleensä ensimmäinen menetettävä asia on ilo. Uskon silti, että viimeisellä portilla ollessani minun sieluni tunnistetaan merkityksi Pyhän Hengen sinetillä riippumatta minun ”lihastani”.

Tässä uskossa tänään, tämän päivän häilyvien tunteiden ja asioiden kanssa turvallisesti Jumalan lapsena.

Pirkko

2. Moos. 11

Hepr. 2

Kovin on tämä luku tiivistä tekstiä kommentoitavaksi. Ajatukseni tarttui jakeeseen 11: ”Hän, joka pyhittää ja ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä. Siksi hän ei häpeä kutsua heitä veljikseen.” (Se on sisaruksikseen, kuulemma kreikasta voisi näinkin kääntää).

Jumalan lapseus on Jeesuksen tähden asemamme suhteessa Isään Jumalaan. Meidän ei tarvitse olla tömäköitä Jumalan aikuisia, jotka kyllä osaavat ja tietävät ja aina selviytyvät vahvan aikuisuutensa kokemuksen varmuudella ja ehkä hiukan tekoälyilemällä. Jumalan lapsi saa kysyä Isältä, että mitäs nyt tehdään, miten toimin tai olen. Jumalan lapsi saa ihan ilman kohteliaita sanakäänteitä tai lahjuksia pyytää apua Isältä.

Isäni, Jumalani, auta tänään kaikessa, missä tarvitsen ja johdata, näytä apusi selkeästi.

Pirkko

2. Moos. 10

Hepr. 1

Kirje heprealaisille on lähdekirjani mukaan ns. viides evankeliumi. Tämä poikkeaa neljästä muusta siinä, että tässä kuvataan Kristuksen toimintaa taivaassa. Kiintoisa ajatus. Lähteideni mukaan heprealaiset olivat ehkä Jerusalemin (Palestiinan) tai Rooman uskoon tulleita juutalaisia, jotka luulivat uskoon tulon myötä menettäneensä alttarin, papit ja uhrit. Tässä kirjeessä vakuutetaan, että heillä on nyt Kristuksessa paljon enemmän. Tämän kirjeen kirjoittaja vaikuttaa tunteneen juutalaista ajattelutapaa ja Vanhaa testamenttia. Sitaatteja psalmeista ja muualta VT:sta on paljon. Tällainen lähestymistapa tuo mieleeni opetusopillisen periaatteen, jonka mukaan uutta opetellaan etenemällä tutusta tuntemattomaan.

Meille Uusi testamentti on ehkä tutumpi. Olen kuullut opetusta, jossa meitä puolestaan neuvotaan lukemaan Vanhaa testamenttia Uuden testamentin läpi. Tämä noudattanee samaa opetusopillista periaatetta.

Ensimmäinen luku muistuttaa heti alkuun puhuvasta Jumalasta, siis elävästä Jumalasta. Jumala on puhunut profeettojen kautta ja nyt hän on puhunut Poikansa kautta. ”Poika on Jumalan kirkkauden säteily ja hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea sanansa voimalla.” (Jae 3, Suomen kansan raamattu)

Jos elämämme on huterantuntuisessa tilassa syystä tai toisesta, kaiken koossa pitävä voima on olemassa. Se on Jumalan Sana. Uskon kautta tämän ajatuksen Sanan voimasta voi ottaa vastaan, järki ei siihen ylläkään. Inhimillisesti ajateltuna ihan outoa ja silti toimivaa ja lohdullista. Tartutaan tänään tähän.

Pirkko