Kategoria: Luemme Raamattua

2. Sam. 9

Kertomus siitä, kuinka Daavid haluaa muistaa Joonatanin sukua, oli aluksi minulle hieman vaikea hahmottaa. Huomasin luottuani usempaan kertaan, kuinka niin Daavidin kuin Mefibosetin toiminnasta meillä on opittavaa.

Daavid haluaa muistaa rakkaan ystävänsä Joonatanin sukua ja osoittaa heille kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä Joonatan oli tehnyt hänen hyväkseen. Kun Daavid löytää Joonatanin pojan, hän osoittaa tälle suurta hyvyyttä. Hän antaa Mefibosetille takaisin Saulin maaomaisuuden ja kutsuu hänet syömään kuninkaan pöydässä jatkuvasti, aivan kuin hän olisi yksi kuninkaan pojista.

Mefiboset oli Joonatanin poika, jolla oli vamma jaloissaan niin, että hän pystyi liikkumaan vain ontuen. Hän oli elänyt sen verran syrjässä, ettei edes Daavid – joka oli ollut Joonatanin hyvä ystävä – tiennyt hänen olemassaolostaan. Vamman vuoksi hän ei ollut voinut toimia monissa ammateissa eikä sotilaana. Hänen isänsä Joonatan ja isoisänsä Saul olivat kuolleet, ja hänen sukunsa oli menettänyt kuninkuuden Daavidille.

Daavidin kutsuessa hänet tilanne oli hänelle varmasti jännittävä ja pelottava. Saulin suvussa oli vielä ihmisiä, jotka olivat valmiita taistelemaan kuninkuudesta, joten Mefiboset olisi voitu nähdä mahdollisti osallisena kapinaan. Ei siis ole ihme, että hän oli varuillaan kohdatessaan Daavidin. Tällaisessa elämäntilanteessa olisi ollut hyvin helppo katkeroitua tai pettyä elämään.

Luvun lopussa mainitaan, että Mefibosetilla oli nuori poika nimeltä Miika. Tämä yksityiskohta herätti minussa kysymyksen: miksi poika mainitaan, vaikka hänestä ei myöhemmin kerrota Raamatussa enempää? Kun tutkin nimen merkitystä, huomasin sen olevan muunnos nimestä Mikael, joka tarkoittaa: “Kuka on niin kuin Jumala?”

Ajattelen, että tämä nimi kertoo jotain Mefibosetin uskosta. Kaiken menetyksen, epävarmuuden ja vaikeuksien keskellä hän oli silti luottanut Jumalaan niin paljon, että antoi lapselleen nimen, joka muistuttaa Jumalan suuruudesta.

Daavidin toiminnasta voin oppia rakkauden ja kiitollisuuden osoittamista toisille sekä uskollisuutta lupauksille. Mefibosetin elämä taas muistuttaa luottamuksesta Jumalan suuruuteen ja hänen hallintaansa silloinkin, kun elämäntilanne on vaikea.

Hepr. 8

Elli

2. Sam. 8

Hepr. 7

Heprealaiskirje kirjoitettiin erityisesti juutalaisille. He olivat noudattaneet Vanhan testamentin ohjeita ja säädöksiä tarkasti sukupolvien ajan. Käännyttyään seuraamaan Jeesusta heidän tuli kuitenkin hyväksyä hänet ylipapikseen, vaikka Jeesus ei ollut leeviläinen eikä kuulunut siihen sukuun, josta papit tavallisesti tulivat. Hän ei myöskään ollut palvellut temppelissä samalla tavalla kuin Vanhan liiton papit.

Tällaisesta pappeudesta kerrotaan tarkemmin Toisen Mooseksen kirjan loppupuolella, jossa kuvataan, kuinka Leevin suvusta tulevat papit palvelivat temppelissä ja toimivat välittäjinä Jumalan ja Israelin kansan välillä.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja tuo kuitenkin esiin vielä varhaisemman pappeuden. Hän viittaa pappiin nimeltä Melkisedek. Melkisedek siunasi Abrahamin, ja Abraham antoi hänelle kymmenykset sotasaaliistaan. Melkisedek oli sekä kuningas että pappi.

Hänen pappeutensa ei perustunut sukulinjaan. Raamattu ei kerro hänen vanhemmistaan tai sukutaustastaan, toisin kuin monista muista papeista. Tämä korostaa sitä, ettei hänen tehtävänsä perustunut perittyyn asemaan, vaan Jumalan antamaan kutsuun. Melkisedek toimi pappina ja oikeudenmukaisena hallitsijana alueellaan sekä ympäröivien kansojen keskuudessa – ei vain juutalaisille.

Jeesuksen pappeus muistuttaa tätä Melkisedekin pappeutta. Heprealaiskirjeen mukaan Jeesus ei riko lakia, vaan uuden liiton kautta hän palauttaa pappeuden siihen alkuperäiseen tarkoitukseen, joka Jumalalla oli. Hän on ylipappi, joka toimii kaikkien ihmisten puolesta.

Koska Jeesus on ylipappimme, voimme päästä Jumalan yhteyteen suoraan. Meidän ei tarvitse matkustaa tiettyyn paikkaan tai suorittaa erityisiä rituaaleja päästäksemme Jumalan luo. Jeesuksen kautta tie Jumalan yhteyteen on avoin.

Tämä on valtavan suuri asia, vaikka huomaan itse välillä pitäväni sitä itsestäänselvyytenä. Meillä on suora pääsy Jumalan luo Jeesuksen kautta.

Elli

2. Sam. 7

”Olen ollut kanssasi kaikkialla, missä olet kulkenut ja olen raivannut viholliset pois edestäsi.” Daavidin ansiot olivat Jumalan ansioita ja hän tunnusti sen. Hän tunnustaa uskonsa Jumalaa, ”Herra minun Jumalani, mitäpä muuta voisin enää sanoa sinulle?” Daavidin rukouksia ja uskon tunnustuksia löytyy paljon psalmeista laulujen sanoina. Paljon Daavidin sanoja on tallennettu raamattuun ja ainakin itselle ne ovat olleet suuria lohdutuksen sanoja. Niissä näkyy Daavidin uskon syvyys, kamppailut, lankeaminen syntiin, syntien tunnustaminen, armollisen Jumalan löytäminen. Hän ei jäänyt syntiin ja epäonnistumiseen vaan tuli valoon ja sai armon. Tässä luvussa näkyy kuinka Jumala tietää jo ennalta asiat. Daavidin valtaistuin on ikuinen, mutta eri tavalla ikuinen kuin Daavid ajatteli sen olevan. Rauhaa ei Daavidkaan saanut vihollisista, hän joutui kantamaan synnin seurauksen, hän ei saanut rakentaa haluamaansa temppeliä, mutta hän sai paljon enemmän kuin vain ulkonaisen rauhan. Hän kirjoittaa laulussaan: Sinä viet minut vihreille niityille lepäämään, sinä voitelet minun pääni öljyllä ja minun maljani on oleva ylitsevuotavainen. Yltäkylläinen elämä tuleekin Jumalan läsnäolon täyteydestä eikä hienosta temppelistä. Daavid halusi kunnioittaa Jumalaa, mutta Jumalan ajatus oli toinen hänen kohdallaan. Me olemme Jumalan temppeitä, hän asuu meissä Pyhän Henkensä kautta. Herra täytä minut tänäänkin sinun Pyhällä Hengellä, sinun mielelläsi, ajatuksella, rohkeudella ja rakkaudella. Anna minun olla jatkuvasti täynnä sinun hyvyyttä, tulvikoon se ylitse lähimmäisten hyväksi.

Hepr. 6

Kirjoittaja antaa voimakkaita kehoituksia, varoituksia, jotka laittavat miettimään omaa tilaani. Tietynlainen pelko alkaa kalvaa itseä lukiessani näitä sanoja. Olenko edennyt täyteen tietoon?  Mitä tarkoittaa Kristuksen opin alkeet? Olenko vielä kristittynä lapsen kengissä, ilman minkäänlaista luottamusta Jumalaan? Jumalan sana herättelee miettimään, katsomaan itseen ja omaan toimintaan. Ennen kaikkea Jumalan sana opettaa ja sen tarkoituksena on kasvattaa, meidän tehtävänä on oppia. Kaiken ehkä jo epätoivoisen pohdinnan keskellä tuleekin lohduttavat sanat. ”Teitä rakkaat ystävät, odottaa pelastus. Olemme siitä varmoja, vaikka puhunkin näin.” Jumala ei unohda meitä, ei meidän rakkauttamme ja tekojamme. Minä uskon ja toimin sen mukaisesti, vaikka en täydellisesti. Pyrin parempaan ja haluan oppia, uskoisin myös oppivani. Meillä on esimerkkejä ei pelkästään raamatussa vaan myös ympärillämme seurakunnassa. Toivo pelastumisesta on ankkuri, joka pitää lujasti kiinni uskossa. Tarvitsemme kuitenkin kärsivällisyyttä odottaessamme lopullista pelastusta. Kaikki ei tapahdu nyt, rukouksiin ei aina vasta, mutta uskomme pysyy kaikessa koetuksessa ja kärsimyksessä. Iloakin usko tuottaa ja toivon luja ankkuri pysyy. Se pitää elämäämme ja uskoamme kasassa. Meillä on turva Jumalassa tänäänkin. Kiitos Jeesus toivosta, vahvista meitä tänäänkin luottamaan sinuun. Sinä pidät kiinni elämän myrskyjen keskellä. Kiitos Jeesus.

Mika