Kategoria: Luemme Raamattua

1. Kun. 12

Joh. 9

Jeesuksen ajan kulttuurissa fyysinen tai henkinen vamma tai sairaus tulkittiin yleensä aina synnin seuraukseksi. Syntymästään saakka sokeana ollut mies ja hänen vanhempansa olivat varmasti joutuneet kantamaan leimattuina häpeää siitä, että joku heistä oli tehnyt syntiä, kun perheen poika oli syntynyt sokeana. Jeesus muutti tilanteen täysin. Hän antoi sokealle pojalle, jo miehelle, näön ja poisti perheen häpeän.  

Ennen parantamisihmettä Jeesus lausui kuitenkin tärkeät sanat: ”Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.” Sairaus ja kärsimys ei olekaan aina synnin seurausta. Usein käsittämättömistä syistä Jumala sallii meille kärsimystä, jotta hänen armonsa voisi tulla ylenpalttiseksi. Jumalan armo tulee suureksi meidän heikkoutemme keskellä.

Jos Johanneksen tallentamassa tapahtumassa synti ei ollut syypää miehen sokeuteen, niin 1. Kun. 12.:ssa luvussa puolestaan näkyvät synnin seuraukset. Israelin ja Juudan heimot olivat eläneet yhtenäisenä kuningaskuntana 120 vuotta Saulin, Daavidin ja Salomon kuninkaiden valtakausien ajan, jotka kukin kestivät 40 vuotta. Sitten Salomolta petti usko. Jumala ennusti Salomon palvelijalle Jerobeamille, että riistää Salomolta vallan ja antaa juutalaisten kymmenen heimon hallinnnan Jerobeamille, koska Salomo oli alkanut palvella moabilaisten, ammonilaisten ja sidonilaisten jumalia ainoan tosi Jumalan rinnalla. Mekin toimimme helposti kuin Salomo. Säilytämme uskon Jumalaan mutta rinnalle otamme muita ympäröivien ihmisten ja yhteiskunnan jumalia, jotka eivät ole tosia.

Sokeudesta parantuneen miehen ja fariseusten (Joh. 9) täysin erilainen asenne puhuttelee ja haastaa meitä nytkin. Miehen yksinkertainen usko on aseista riisuvaa: ”Kun minä kerran näen, niin sitten minä myös uskon!” Fariseukset eivät sen sijaan uskoneet, vaikka näkivät ja kuulivat mitä. He olivat jo valmiiksi tuominneet Jeesuksen Jumalan pilkkaajaksi ja herjaajaksi. Edes Jeesuksen ihmeteot, hyvyys ja viisaus eivät saaneet heitä muuttamaan tuomiotaan. Jeesus, auta, että meistä tulee uskossa sokean miehen kaltaisia, ei fariseusten.

Heli

1. Kun. 11

Tässä luvussa käsitellään Salomon viimeisiä vuosia. Ne eivät vaikuta mitenkään ruusuisilta. Hän alkaa palvella sekä syyrialaisten että ammonilaisten jumalia. Luvussa käy myös ilmi, että Salomon aikana oli myös ulkopoliittisia levottomuuksia. Daavidin sodissa oli tapettu paljon ihmisiä ja sen seurauksena monet ihmiset vihasivat hänen perillistäänkin. Myös valtion sisällä oli jännitteitä ja ankarat verot olivat nostaneet kapinahenkeä.

Kaikki tämä tuntuu luonnolliselta ja johdonmukaiseltakin, joten miksi sitten tekstissä sanotaan, että nämä asiat olivat Herran aikaansaannoksia. Tämän voi ymmärtää ainakin kahdella eri tavalla, joista molemmat ovat mielenkiintoisia. Ensinnäkin voi ajatella, että niin sanotut luonnolliset asiat ovat myös Herran aikaansaannoksia. Meillähän on taipumus lokeroida asioita. Ajattelemme herkästi, että vain ne asiat, joita ei voi muuten selittää, ovat Jumalan aikaansaannoksia. Luonnollisilta tuntuvat kehityskulut taas vain tapahtuvat. Tätä kutsutaan ”aukkojen Jumala” -periaatteeksi. Nimi tulee siitä, että tapahtumille etsitään ensin kaikkia muita syitä esimerkiksi tieteen avulla. Sitten, jos niin sanotusta luonnollista selitystä ei löydy, tapahtuman syyksi saattaa kelvata Jumala. Eli Jumala täyttää ikään kuin ymmärryksemme aukot. Aukkojen Jumalasta käsitteenä täytyy sanoa, että se on paitsi vaarallinen, myös Raamatun sekä terveen järjen vastainen. Se, että me ymmärrämme jotain järjellämme, ei tietenkään tarkoita sitä, että Jumala ei olisi siinä mukana. Vaarallinen se on siksi, että se kaventaa Jumalan pieneksi, luomakuntansa ulkopuoliseksi toimijaksi, jonka merkitys meidän elämissämme kapenee sitä mukaa, kun meille tulee lisää ymmärrystä.

Toinen tapa ajatella Salomon aikaisia tapahtumia on se, että vaikka ne ehkä olivat luonnollisia ja johdonmukaisia, niin asiat olisivat voineen mennä toisinkin. Vaikka Daavidin sodat olivatkin aiheuttaneet monelle traumoja, niin silti olisi voinut käydä niin, että hänen vastustajansa olisivat vain tyytyneet kohtaloonsa. Tekstissä mainittu edomilainen Hadad eli mukavaa elämää Egyptissä, joten ei ollut mitenkään itsestään selvää, että hän oli valmis hyökkäämään Salomon kimppuun. Mitä tulee sisäpoliittisiin jännitteisiin, niin ne ehkä johtuivat verotuksesta, mutta ei kova verotuskaan aina johda kapinaan. 

Molemmat tavat ajatella ovat minusta oikein. Ensimmäinen  tapa muistuttaa meille siitä, että Jumala on mukana meidän elämissämme, tuntuupa tilanteemme sitten kaoottiselta tai jotenkin ymmärrettävältä. Toinen tapa kertoo siitä, että historian kulku ei ole vääjäämätöntä, vaan valintamme ja suhteemme Jumalaan vaikuttavat siihen. 

Joh. 8

Jeesus kutsuu itseään maailman valoksi. Se voi tarkoittaa montakin asiaa, mutta itse ymmärrän sen ennen kaikkea niin, että hänen seurassaan näemme asiat toisin ja selvemmin. Tässä luvussa esimerkkinä on nainen, jonka lainopettajat ja fariseukset halusivat kivittää aviorikoksesta. Tai sitten he vain halusivat saada Jeesuksen ansaan. Niin tai näin, heillä ei ollut aavistustakaan, kuinka syviin vesiin he Jeesuksen seurassa joutuivat. Yksi toisensa jälkeen heidän täytyi kohdata oma syntisyytensä ja sisimmässään tunnustaa olevansa samassa tilanteessa kuin nainen, jota he aikaisemmin olivat epäilemättä halveksineet ja ajatelleet olevansa moraalisesti hänen yläpuolellaan.

Tällainen ylemmyydentunto on tuttua meidänkin ajallemme, eikä se läheskään aina ole sidoksissa uskontoon. Sen tunnistaa samasta asiasta kuin Jeesuksenkin aikana: jyrkästä tuomitsemisen halusta. Nykyään ei ehkä enää kivitetä ihmisiä, mutta heidän maineensa ollaan kyllä valmiita mustaamaan ja seuraansa karttamaan. Jostain syystä on niin, että usko omaan moraaliseen puhtauteemme lisää kovuuttamme. Jäin miettimään, että johtuuko se siitä, että kyseessä on aina valhe. Alitajuinen pelko sen paljastumisesta on niin suuri, että olemme valmiita vaikka uhraamaan toiset ihmiset sen vuoksi.

Aikaisemmissa luvuissa suhtautumistamme Jeesuksen on haastettu monesta eri näkökulmasta käsin. Tämän luvun haaste saattaa olla tähänastisista vaikein. Jäämmekö Hänen luokseen, vaikka se merkitsisikin sitä, että joudumme kohtaamaan oman syntisyytemme?

Marko 

1. Kun. 10

Kun olin nuori, niin kuulin opetusta siitä,  että Saban kuningatar oli etiopialainen. Nykyään ilmeisesti ollaan sitä mieltä, että Saba sijaitsi nykyisen Jemenin alueella. Se oli tärkeiden kauppareittien varrella ja se kenties selittää ne tuotteet, jotka kuningatar toi Salomolle. Minusta on mielenkiintoista, että kuningatar nimenomaan halusi tavata Salomon hänen viisautensa vuoksi. Ehkäpä viisaus on harvinaisempaa kuin vaikkapa rikkaus.

Tämä saattaa kuulostaa vähän oudolta, mutta en ole kovin vaikuttunut Salomon viisaudesta. Niin sanottu Salomon tuomio tuntui kyllä lähes yli-inhimilliseltä, kun kuulin sen ensimmäisen kerran lapsena, mutta vastaavia psykologisia pelejä kaikki vanhemmat sortuvat pelaamaan lastensa kanssa silloin tällöin. Tässä luvussa viisaus tulkitaan kyvyksi selittää arvoituksia. Se on siis enemmän yleistä älykkyyttä kuin todellista taitoa elää oikein. Ihminen, jolla on tällaista viisautta, voi tehdä vaikutuksen muihin ja samaan aikaan elää todella tyhmästi. Tämä näkyi myöhemmin Salomon elämässä selvästi. Tässä luvussa hän on kuitenkin vielä huipulla ja tavallaan oman valtakuntansa tärkein brändi. 

Tämän luvun äärellä jouduin miettimään pitkään sen opetuksia. Onko Salomo esikuva hyvässä vai pahassa, vai molemmissa? Tutkin tätä asiaa ja huomasin, että tämä kysymys jakaa mielipiteitä. Toisten mielestä hän on esikuva nöyrien rukoustensa ja temppelin rakentamisen vuoksi. Toiset taas arvostelevat häntä huikentelevaisesta elämästä ja esimerkiksi siitä, että hänellä oli useita vaimoja, joiden omat tavat ja uskomukset saivat Salomon horjumaan Jumalan palvelemisesta. Itse kallistun kuitenkin ajattelemaan niin, että minun tehtäväni ei ole jakaa ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Salomo oli hyvin inhimillinen ja hänen elämässään oli hyviä ja huonoja asioita. Siksi hänen elämänsä toimii sekä esikuvana, että varoituksena.

Joh. 7

Tässä luvussa puidaan vielä edellisessä luvussa tapahtunutta halvaantuneen miehen parantamistapausta. Jeesusten veljiä tuntuu kiusaavan se, että Jeesus ei tehnyt sitä ja vastaavia ihmeitä julkisesti vaan usein yksityisesti. He halusivat kai mainetta itselleenkin. Tulkitsen tämän niin, että veljet kyllä tiesivät Jeesus pystyvän tekemään isoja tekoja. Miksi sitten luvussa sanotaan, että hänen veljensäkään eivät uskoneet häneen?

Tämä on mielenkiintoinen kysymys. Usko yliluonnolliseen ei ole sama asia kuin usko Jeesukseen. Ei, vaikka yliluonnolliset asiat olisivat Jeesuksen tekemiä. Kyllähän fariseuksetkin uskoivat, että Jeesus oli parantanut halvaantuneen miehen, mutta silti he halusivat tappaa hänet. Usko Jeesukseen syntyy, kun vastaanotamme hänet.  Jeesuksen omat sanat sanovat tämän parhaiten:

Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.”

Marko