Ensimmäisen Kuninkaiden kirjan ensimmäisessä luvussa pääsemme lukemaan melkoisesta draamasta liittyen Israelin kuninkuuden vaihtoon. Mieleeni jäi erityisesti kaksi kohtaa. Jakeessa 6 sanotaan, ettei Adonian toimia ollut kyseenalaistettu tarpeeksi hänen kasvaessaan, ja tämä kertoo mielestäni osuvalla tavalla siitä, miten tärkeitä rajat ovat. Ilman rajoja elämästämme katoaa järkevyys ja sen kautta myös merkityksellisyys. Lisäksi ilman rajoja oleminen johtaa ennen pitkää ongelmiin ihmissuhteissa, mistä päästäänkin toiseen kohtaan: Adonia oli Salomon edessä niin pelokas, että näytti menettävän osittain toimintakykynsä. Tilanne oli varmaan kaikin puolin epämiellyttävä, mutta minua se kieltämättä vähän hymyilytti. Katumuksen ja häpeän osoittaminen johti armoon, jota mekin saamme kokea päivittäin Jumalan edessä.
Heprealaiskirjeen yhdennessätoista luvussa on pitkä luettelo ihmisistä, joiden elämä todistaa Jumalan suuruudesta ja uskon merkityksestä. Olen itse aina miettinyt tämän luettelon kohdalla, miten hauskaa on se, että vaikka näistäkin ihmisistä suurin osa teki elämänsä aikana ties minkälaisia virheitä, ovat he silti meidän uskomme esikuvia. Ehkä meidänkään ei tarvitse näin ollen heti heittää romukoppaan arvostamiamme teologeja, psykologeja tai ajattelijoita, jos he jossain kohtaa osoittautuisivatkin erehtyväisiksi? Olen aika varma, että ihminen voi olla monessa asiassa oikeassa, vaikka olisi jossain asiassa väärässäkin. Rajanveto lienee vaikeaa, eikä meidän tietenkään pidä luopua kenenkään kohdalla täydellisyyden tavoitteesta, mutta koska olemme vain ihmisiä, ihan meistä jokainen, voisimme varmaan olla toisillemme armollisia myös tässä suhteessa.
Esteri