Länsimaisen ihmisen elämä pyörii nykyään paljon käsitteenmäärittelyn ja argumentaation ympärillä. Niin politiikasta kuin psykologiastakin keskustellaan analyyttisella tasolla, jolloin monesti aidot ihmiskontaktit tuntuvat hukkuvan näiden keskustelujen alle. Muistan kun olin nuorempana nuortenleirillä ja eräs lähetystyöntekijä kertoi siitä, miten Lähi-Idän kulttuureissa syvällisistä asioista keskustellaan kertomalla tarinoita. Tämä näyttää olleen myös Jeesuksen toimintatapa. Tarinoiden myötä ihmiset saattoivat/saattavat kokea samaistumista, jännitystä ja liikuttavuutta aivan toisella tavalla kuin puhuttaessa asioista ehdottoman suoraan ja korrektisti. Jeesus otti esimerkkejä ihmisten jokapäiväisestä elämästä ja tuli näin heitä lähelle kauniilla tavalla. Voisiko olla niin, että tämä oli paras keino ihmisten paatuneisuutta vastaan, josta Jeesus puhuu luvun alussa? Ei vaatia heiltä ymmärrystä, vaan tulla heitä lähelle heidän elämänpiiriinsä. Voisimmeko me ottaa siitä esimerkkiä?
Psalmissa 149 iloitaan Jumalasta psalmimaisen kauniin tapaan. ”Heillä on huulillaan Jumalan ylistys, heillä on kädessään kaksiteräinen miekka.” Näitä kahta tuskin voi erottaa toisistaan. Kaksiteräinen miekka tarkoittaa tietysti Jumalan Sanaa. Jotta Sana aukeaa meille, meidän täytyy luottaa Jumalaan, ja jos luemme Sanaa, luotamme Jumalaan koko ajan enemmän.
Esteri