Päivän tekstissä valitetaan kaunopuheisesti Juudan kuninkaiden kohtaloa. En oikein osaa kommentoida itse tekstiä, mutta on hyvä huomata, että se paljastaa että Hesekiel suri sitä, että Juudan hallitsijoille kävi niin kuin kävi. Siitä huolimatta, että he olivat vastustaneet häntä ja muita profeettoja. Profetioiden tarkoitus ei ollut missään vaiheessa vain ennustaa onnettomuutta vaan estää se. Hesekielkin oli varmaan loppuun asti toivonut, että hänen sanojaan kuultaisiin ja kun niin ei käynyt hän oi järkyttynyt ja surullinen.
Kertomus Ananiaksen ja Safiran kohtalosta ei ole mukava ja se on aika häiritseväkin. Jos se jotain opettaa niin ainakin sen, että ei ole hyvä esittää parempaa ihmistä kuin mitä on. Alkuseurakunnassa huolehdittiin köyhistä ja elettiin yhteistaloudesta, mutta se oli vapaaehtoista, eikä jokin uskonnollinen pisteenkeruusysteemi, niin kuin Ananias ja Safira tuntuivat luulevan.
Merkittävä teema tässä luvussa on se, että Jumalan valtakunta oli murtautumassa esiin isosti. Apostolien opetusta ei saatu mitenkään kuriin eikä heitä pidätelleet edes vankilan muurit. Tätä kaikkea vielä täydensivät hurjat parantumisihmeet. Ylipappien kannalta homma meinasi mennä melkoisen sekasortoiseksi, mutta sitten esiin astui yllätävä hahmo, Gamaliel niminen fariseus ja lainopettaja, joka suositteli malttia ja sai kuohunnan ainakin vähäksi aikaa rauhoittumaan.
Tämä on kaikki mielenkiintoista ja jännittävääkin tekstiä ja sitä lukee kuin seikkailukertomusta. On kuitenkin muistettava, että apostoleille tämä oli totista totta ja he joutuivat joka päivä päättämään laittavatko henkensä uudestaan likoon ja menevät opettamaan kansaa. Tietysti päätöstä helpotti vahva Pyhän Hengen läsnäolo. Huolimatta vastustuksesta evankeliumi levisi kovaa vauhtia.
Tämän tekstin äärellä pyydän samanlaista kestävyyttä ja uskollisuuttaa kuin mitä apostoleilla oli.
Marko