Jos edellinen luku oli Salomon henkilökohtaista alamäkeä, tässä luvussa seuraukset alkavat konkretisoitua muuallekin. Jälki ei ole kaunista katsottavaa, vaan tarinassa on taitamatonta johtajuutta, väkivaltaa ja sen uhkaa, juonittelua ja lopulta epäjumalanpalvelustakin.
Jonkinlainen avain näihin tapahtumiin on nähdäkseni siinä, että sekä Rehabeam että Jerobeam epäonnistuvat näkemään oman asemansa Jumalalta tulleeksi, vaikka molemmilla olisi pitänyt olla kaikki tarvittavat eväät tämän ymmärtämiseksi. Jos Rehabeam olisi ymmärtänyt sen, hän ei olisi yrittänyt pitää tai palauttaa loppuja heimoja omaan hallintaansa vaan hyväksynyt, että nyt tapahtui se, minkä Jumala oli jo hänen isälleen ilmoittanut. Ja jos Jerobeam olisi muistanut profeetta Ahian sanat, hänen ei olisi tarvinnut olla huolissaan kansan paluusta Rehabeamin luo eikä siis tehdä kultaisia sonneja…
Meidänkin olisi syytä muistaa, että olemme tässä kohtaa maailmanhistoriaa siksi, että Jumalan suunnitelmassa on tässä kohtaa juuri meidän kokoisemme ja näköisemme aukko. Rukoillaan, että osaisimme täyttää paikkamme Jumalan tahdon mukaan emmekä yrittäisi väen vängällä jotain muuta.
Samasta omalla paikalla uskollisesti palvelemisesta kirjoittaa Pietari tänään näin: ”Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina. Joka puhuu, puhukoon Jumalan antamin sanoin, ja joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa, jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta.” (jakeet 10-11).
Heikki