Edellisistä luvuista opimme, että Asa oli hyvä kuningas, hän teki ”hyvää ja oikeaa” (2. Aik. 14:1) ja ”oli täydestä sydämestään Herralle uskollinen” (2. Aik. 15:17). Nyt tässä viimeisessä Asasta kertovassa luvussa taivaalle kuitenkin kasaantuu synkkiä pilviä. Valtakunta joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja Asa onnistuu ratkaisemaan ongelman rahalla ja suhteilla. Lopputulos oli tietysti kyllä hyvä, mutta ratkaisutapa ei ollut Jumalalle mieleinen. Joku voisi sanoa, että Jumala ei tykännyt siitä, että temppelin aarteita käytettiin tilanteen hoitamiseen, mutta olennaisempi syy on jakeissa 7-8: Asa ei luottanut Jumalan apuun vaan halusi hoitaa asian itse.
Tämä on siinä mielessä hyvin puhutteleva luku, että voin hyvin kuvitella itseni Asan tilalle. Olen johtajana vastuussa maasta ja kansasta, rahat ovat pankissa käytettävissä ja ongelma on niillä ratkaistavissa – miksi en siis hoitaisi hommaa? Eihän tähän edes tarvita Jumalaa! Asan olisi pitänyt tuoda ongelma Jumalalle siitä huolimatta, että kykeni itsekin ratkaisemaan sen. Tästä pitäisi ottaa itsekin oppia, sillä kovin usein ongelma kääntyy rukoukseksi vasta siinä vaiheessa kun omat eväät eivät riitäkään.
Tarkkaan ottaen Asa teki myös toisen olennaisen virheen siinä, ettei hän ottanut Hananin viestiä onkeensa. Daavidkin mokasi, mutta hän kääntyi uudelleen Jumalan puoleen ja sai anteeksi. Asa olisi varmasti myös saanut anteeksi, mutta hän hermostui entistä pahemmin eikä ilmeisesti enää elämänsä viiden viimeisen vuoden aikana halunnut olla Jumalan kanssa tekemisissä.
Matteuksen luku on taas täynnä asiaa, mutta edellä kirjoittamaani voisi liittyä hyvin Jeesuksen sanat siitä, että Jumala on ”salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille” (jae 25). Jumala odottaa meiltä sellaista lapsenomaisuutta, että juttelemme hänelle kaikki asiamme ja kuulumisemme, vaikka emme oikein itsekään tiedä tarvitsemmeko jonkinlaista apua vai emme. Jumala ei halua meiltä aikuismaista vastuunkantoa (jota Asa ehkä edusti) tai teinimäistä ”ei tartte auttaa” -asennetta, vaan pikemminkin ”isi, kato, kato nyt!” -asennetta.
Heikki