”Kultaomenoita hopeamaljoissa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat”, sanotaan Sananlaskujen kirjassa (25:11). Jobin ystävät Elifas, Bildad ja Sofar pitivät pitkiä puheita Jobille yrittäessään auttaa häntä. Lopulta myös ystävistä nuorin, Elihu avasi suunsa, koska ei voinut enää pidätellä itseään. Jokainen näistä puheista tuntui vain syventävän Jobin ahdistusta. Ratkaisua alkuperäiseen ongelmaan ei löytynyt. Läheisten perheenjäsenten kuoleman musertamana, omaisuutensa menettäneenä ja sairauden runtelemana Job koki, että Jumala oli hylännyt hänet täysin ja hän oli maailmassa aivan yksin. Edes vaimo tai ystävät eivät osanneet tukea vaan syyttelivät ja etsivät Jobista syntiä, jonka vuoksi tämä oli joutunut kohtaamaan kärsimykset.
Kun Jumala sitten lopulta puhuu, hänen sanansa ovat Jobille kultaomenoita. Jumala ei vastaa Jobin ilmoille huutamiin kysymyksiin. Sen sijaan Jumala osoittaa, että hän on Kaikkivaltias: hän tuntee kaiken, saa tapahtumaan kaiken ja on kaiken luoja. Seuraavissa luvuissa Jumalan puhe jatku ja Jumala loksahtaa Jobin elämässä oikealle paikalle: ylemmäksi kaikkea muuta, Jumalaksi. Jumalaksi, joka tietää mitä tekee. Jumala puhuu Jobille niin kuin hänellä olisi maailman kaikki aika Jobia varten.
Myös Jobin elämä loksahtaa paikoilleen. Hänen ei tarvitse enää huolehtia Jumalan puolesta tämän teoista. Jobin ei tarvitse ymmärtää kaikkea, Hänelle riittää, että hän saa olla ihminen ja Jumala on Jumala.
Miksi Jumala ei puhunut Jobille aiemmin? Ehkä Jobin tuska oli niin suuri, että hänen täytyi ensin puhua niin kauan, kuin hänellä riitti sanoja. Ehkä Jumala ei halunnut huutaa päälle, kun Jobin ystävät yrittivät kovaäänisesti löytää syyllisen Jobin kärsimyksiin.
Jumalan sanat tulivat Jobille ”kreivin aikaan”. Minulle suurimmat Jumalan kohtaamiset ovat tulleet hetkinä, jolloin olen ollut heikko ja epätoivoinen. Rukoillaan, että saamme kohdata Jumalan, kun tarvitsemme häntä.
Heli