Kun Job kärsii, hänen ystäviensä hyvää tarkoittavat sanat pikemminkin ahdistavat Jobia sen sijaan että auttaisivat häntä. Elihu on Jobin ystävistä viimeinen, joka puhuu, ja nuorin. Voimattomuuden ja vihan vallassa Elihu lopulta avaa suunsa. Ensin hänkin syyttää Jobia siitä, että Job uskaltautui haastamaan Jumalan. Jobhan väittää, että Jumala on väärässä ja Job oikeassa (Job 35:1). Sitten Elihu herkeää perustelemaan, että Jumala ei välitä siitä, elääkö Job hyvin ja oikein, vai tekeekö pahaa (Job 35:6 – 7). Vähitellen Elihu rauhoittuu ja hänen puheensa ja katseensa kääntyivät kohti Jumalaa. Jobin luvussa 37 hän alkaa itsekin ihmettelemään Jumalan suuruutta. Samalla hän lopettaa kärsivän Jobin syyllistämisen. Luvun 37 lopussa Elihu päätyy siihen, että Jumala on käsittämättömän suuri ja että ”Kaikkivaltiasta me emme voi tavoittaa. Hän on voimallinen, hänen on oikeus, hänen on vanhurskaus. Koskaan hän ei tuomitse väärin.” (Job. 37:22).
Tuntuu, että ensimmäistä kertaa ystävät ovatkin samalla puolella Jobin kanssa: he alkavat kaikki ihmetellä Jumalan suuruutta, ja heidän omat kysymyksensä alkavat vaieta. Olisiko tässä meillekin hyvä esimerkki siitä, kuinka kohdata kärsivä lähimmäinen?
Heli