Tässä luvussa on kamala kertomus siitä, kuinka Aaronin pojat kuolivat, koska eivät noudattaneet annettuja määräyksiä. Käytännössä he toivat pyhäkköön tulta, joka oli tehty väärin. En ole ihan varma, mikä tarkka ohje oli, mutta ei sillä ole väliä, koska he varmasti tiesivät sen.
Yleensä tätä on tapana tulkita niin, että Jumala suuttui poikien tottelemattomuuteen ja siksi pojat kuolivat. Itse olen taipuvaisempi ajattelemaan, että Jumalan antamat säädökset olivat pyhäkön käyttöohjeet. Samalla tavalla kuin emme voi seurauksitta heittää bensaa kokkoon, niin pyhäkköön ei voinut tuoda ”vierasta tulta”. Joka tapauksessa kertomuksen ytimessä on Jumalan pyhyys.
Paavali jatkaa samalla teemalla kuin eilenkin. Pikkuhiljaa painopiste kuitenkin siirtyy ihmisten anteliaisuudesta siihen, kuinka me oikeastaan vain jaamme eteenpäin Jumalan meille antamia lahjoja.
Tärkein mieleeni jäänyt oppi tästä luvusta oli tämä lause: ”Kun te tällä työllänne annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muillekin.”
Anteliaisuus on siis meidän vastauksemme evankeliumin sanomalle. Se todistaa meidän uskostamme ja myös suhteestamme Jumalaan.
Marko