Tämän päivän raamatunkohdat pistivät miettimään kysymystä: “Kerronko minä rehellisesti Jumalalle siitä miltä hänen vaikutuksensa minuun tuntuu?”
Psalmin kirjoittaja tuo rehellisesti tunteensa esiin. Jumala tuntuu olevan kaukana. Tuntuu että Jumala on hylännyt. Tuntuu että Jumala on epäoikeudenmukainen. Psalmin kirjoittajan omasta toiminnasta ei ainakaan tässä psalmissa tunnu vikaa löytyvän.
Ilmestyskirjan luku ei mielestäni sen sijaan rehellisyyteen oikein kannusta. Voisiko tuon luvun sanoman viestivän: “elä oikein niin sinun ei tarvitse kärsiä”. Tätä lukiessa mietitytti että minne katosi sanoma Jeesuksen sovitustyöstä. Tässä luvussa valikoidulle seuraajajoukolle asetetaan melkoisen yli-inhimillisiä vaatimuksia. Ja lopuille tarjotaan sitten todella vaikeasti tulkittavaa sääntöä josta mekastetaan sukupolvesta toiseen.
Entäs jos oikein elämisen ja siinä epäonnistumisen pelon sijaan menisin purnaamaan Jumalalle heti kun siltä tuntuu? En etsisi ensisijaisesti vikaa itsestäni ja ruoskisi itseäni kun aina epäonnistun. Kai nyt olento, joka on luonut maailmankaikkeuden pystyy kestämään sen että joku purkaa sydäntään epäreiluuden kokemuksistaan vaikka syy lopulta olisikin tuon pienen ihmisen.
Helpottaisiko jos kysyisi rehellisesti että miksi Jumala olet minut tähän tilanteeseen vienyt (tai sallinut sen)? Toisi myös ne negatiiviset asiat itseni ja Jumalan välillä esiin. Jos ihmisten välisissä suhteissa on toivottavaa tuoda esiin myös negatiiviset asiat, niin miksei myös suhteessa Jumalan ja ihmisen välillä?
Kerrotko sinä rehellisesti Jumalalle siitä miltä hänen vaikutuksensa sinuun tuntuu?
Tomppa