”Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (Jakeet 20-21) Päivän luku päättyy siihen, kun Paavali vetoaa lukijoihin, että nämä ottaisivat vastaan evankeliumin. Miten ihania ja tarpeellisia sanoja nämä ovatkaan joka päivä, riippumatta siitä, miten usein ne on saanut kuulla. Jumala on tehnyt kaiken valmiiksi ja meidän osuutemme on enää vain suostua ottamaan Jumalan lahja vastaan.
Luin eilen Helsingin Sanomista lastenpsykiatrin haastattelua. Psykiatri oli sitä mieltä, että nuorena rikoksiin syyllistyneitä ihmisiä tulisi ennemmin kuntouttaa kuin rangaista, sillä heillä on elämässä omat haasteensa, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Psykiatri totesi, että tuskinpa meistä ketään auttaa se, että joku joutuu viettämään koko elämänsä leimattuna ja tuomittuna ilman mahdollisuuksia parempaan. Huomasin, miten minussa heräsi primitiivisiä reaktioita: haluan oikeutta! Haluan, että ne, jotka jo nuorena osoittavat täydellistä kyvyttömyyttä sopeutua yhteiskuntaan, pistetään miettimään tekosiaan yksin jonnekin nurkkaan! Hiiteen kaikki ymmärrys ja armo!
Näiden ajatusten keskellä tunsin pian piston sydämessäni. Se teistä, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla. Minä, joka olen saanut niin paljon anteeksi, olin epäämässä evankeliumia muilta, itse asiassa alaikäisiltä lapsilta. Kuinka syvässä laintunto ihmisessä elääkään, vaikka ihminen olisi kuullut evankeliumia koko elämänsä. Kun itse painin oman syntisyyteni kanssa, tarvitsen ennen kaikkea evankeliumia: vakuutusta siitä, että minä olen arvokas kaikesta tästä huolimatta, että minua rakastetaan, minulla on toivoa, ja että minä saan uuden mahdollisuuden. Yllättäen minun oli todella vaikeaa suoda sitä muille.
Se, mitä maallinen valta päättää tehdä ongelmakäyttäytymistä osoittavien nuorten kanssa on moniulotteinen asia, johon ei ole vain yhtä oikeaa ratkaisumallia. On äärimmäisen tärkeää, että pahat teot todella nähdään pahoina tekoina, ja että tarpeen mukaan pahoista teoista seuraa oikeudenmukainen seuraamus / rangaistus. Sen kuitenkin lukiessani huomasin, että lastenpsykiatri (oli hän sitten kristitty tai ei, tarina ei sitä kertonut) julisti artikkelissa pitkän kokemuksen ja tutkimuksen pohjalta sitä, että ihminen muuttuu kaikista varmimmin evankeliumin alla. Artikkeli vahvisti uskoani siihen, että kristinusko tosiaankin sopii yhteen ihmisen psyykkeen kanssa. Me muutumme rakkaudesta ja armosta käsin. Olisiko päivän rukousaihe, että saisimme Jumalalta viisautta osoittaa tätä rakkautta ja armoa oikealla tavalla toinen toisellemme?
Esteri