Päivän Uuden testamentin kohdassa Paavali tarinoi tuttuun tapaan vastakohtia korostavalla tyylillä: ”Meitä kunnioitetaan ja halveksitaan, meitä panetellaan ja kiitellään. Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta. Meitä kohdellaan tuntemattomina, mutta me olemme liiankin tunnettuja. Olemme lähellä kuolemaa, mutta silti elossa, pahoinpideltyjä, mutta yhä hengissä, murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi; meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken.” (Jakeet 8-10) Tulin tänään ajatelleeksi, että Paavali taitaa tässä kohden puhua siitä, miten voimme löytää rauhan silloinkin, kun ympärillämme on rauhatonta. Miten löytää rauhan rauhattomuudessa, kuten asia usein ilmaistaan.
Kristittyinä meillä on tähän liittyen aivan erityisiä avuja. Paavali tuo niistä kaksi esiin toisaalla Raamatussa, Roomalaiskirjeessä ja Filippiläiskirjeessä. Ensinnäkin saamme uskoa, että kaikki koituu meidän parhaaksemme: emme siis koe vaikeita asioita turhaan (Room. 8:28). Toisekseen saamme luottaa siihen, että kestämme kaiken Hänen avullaan, joka antaa meille voimaa (Fil. 4:13).
Voisi myös ajatella Paavalin sanovan epäsuorasti, että vaikeuksien hyväksyminen osaksi elämää on tärkeää – nehän näyttävät kuuluvan apostolien elämään hyvinkin erottamattomasti. Tämä sopii yhteen oman kokemukseni kanssa siitä, että usein vaikean asian hyväksyminen on ensimmäinen askel siihen, että olo alkaa keventyä. Elämään kuuluu epävarmuutta, kipua, pettymyksiä, ristiriitoja, väsymystä ja roppakaupalla harmia. Lopulta niiden olemassaoloa vastaan taisteleminen vie enemmän energiaa kuin niiden hyväksyminen ja vieminen Jumalan tietoon.
Mikä asia sinua painaa tänään? Mitä tarvitsisit sen käsittelyyn? Hyväksyvää ja armollista asennetta? Pidemmälle näkemistä? Jumalan voimaa? Mitä ikinä se onkaan, niin ”älä yksin pelkää, huolet Jumalalle vie” (kappaleesta Rukous on silta, sanoitus Anna-Mari Kaskinen).
Esteri