Tässä luvussa Israelia taas kerran verrataan viiniköynnökseen. Nyt vaan kiinnitetään huomiota siihen, että se on materiaalina käyttökelvoton. Eli jos se ei tuota rypäleitä tai on vaurioitunut, niin sille ei ole mitään käyttöä. Tämä on vähän masentava lopputulos, mutta kokonaisuutena teksti johti ajatuksen Jeesuksen kuuluisaan viinipuuvertaukseen. Nimittäin niin kauan kun viinipuu kuvastaa maallista Israelia, niin sen arvo mitataan tosiaan sen hyödyllisyyden mukaan. Mutta jos Jeesus on viinipuu, niin tilanne muuttuu. Nyt viinipuu tuottaa ilman muuta satoa ja sen vuoksi kiinnostuksen kohteena onkin oksat. Ovatko ne kiinni rungossa vai eivät? Tämä vertailu tuo aika hyvin esille vanhan ja uuden liiton eron.
Itsessään Hesekielin teksti toimii varoituksena niille, jotka ajattelevat kaiken olevan automaattista. Israelissakin oli varmaan ihmisiä, jotka ajattelivat, että totta kai Jumala on heidän puolellaan. Hehän olivat valittu kansa. Samalla tavalla meitä muistutetaan, että meidän tulee pysyä Jeesuksessa.
Sapattikäsky muodostui Jeesuksen toiminnassa suureksi kiistakysymykseksi. Juutalaisten oppineiden mielestä sapattina ei saanut tehdä mitään, mutta Jeesuksen näkemys asiasta oli huomattavan paljon leppoisampi. Itse asiassa se oli niin leppoisa, että ainakin minulla on vaikeuksia saada selville, missä sapattikäskyn rajat hänen mielestään menivät. Tiedämme, että Jeesus kyllä noudatti sapattia, kävi synagogassa ja söi sapattiaterian. Se ei siis selvästikään ollut samanlainen päivä kuin muut. Mutta Jeesuksen sapatinvieton ytimessä oli kuuluisa lause: ”Sapatti on ihmistä varten”. Jeesus siis näki sapatin ensisijaisesti lahjana, kun taas fariseukset näkivät sen käskynä.
Tulin miettineeksi sitä, että Jeesuksen seuraajat olivat pääosin köyhää työväestöä. Heille raskas työ oli arkipäivää ja lepopäivä varmasti tuntui nimenomaan lahjalta. Taloudellisesti parempiosaisten oli vaikeampi nähdä tätä puolta. Siksi he olivat taipuvaisia nipottamaan lillukanvarsista. Mutta on hyvä huomata, että niin tehdessään he eivät itse asiassa erottaneet sapattia muista päivistä ollenkaan. Se oli samaa ilotonta suorittamista kuin kaikki muutkin päivät. Olisikohan heille ollut parempaa sapatinviettoa höllätä vähäsen edes kerran viikossa?
Joulu on juuri takana päin ja joskus minusta tuntuu, että siihen suhtaudutaan vähän samanlaisella paatoksella kuin millä fariseukset puhuivat sapatista. Ilman sitä ja tätä ei ole ”oikeaa joulua”. Pitäisiköhän meidänkin ajatella pyhäpäiviämme enemmän Jumalan lahjoina?
Marko