1. Moos. 39, 1. Tess. 2

1. Moos. 39

Joosef asuu Potifarin talossa ja menestyy. Kunnes talon emäntä iskee silmänsä häneen ja jouduttuaan torjutuksi, toimittaa hänet vankeuteen. Tämä kertomus herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Esimerkiksi, olikohan tämä ensimmäinen kerta kun Potifarin vaimo lähenteli talon orjia? Minun on vaikea uskoa, että Potifarien suhde oli kovin hyvä. Joka tapauksessa Potifar mieluummin uskoi vaimoaan, vaikka noissa olosuhteissa olisi voinut hyvinkin tulla mieleen, että Joosefilla oli tilanteessa huomattavasti enemmän menetettävää. Hän oli nimellisesti hyvässä asemassa, mutta silti orja. Sitä en sen sijaan ihmettele, miksi Potifarin vaimo teki noin ilkeän tempun. Torjutuksi tuleminen sattuu, varsinkin jos ajattelee olevansa toisen yläpuolella ja jotenkin omistavansa toisen.

Joskus kuulee ihmeteltävän, miksi Raamattu ei tuomitse orjuutta. Ei tuomitse ei, se vain sisältää  tällaisia kertomuksia. Kertomuksia, joissa orja on selvästi hyvis. Kertomuksia, joissa orja on omistajiaan viisaampi, moraalisempi ja jopa paremman näköinen. Kertomuksia, joissa Jumala on hänen puolellaan ja siunaa häntä. Tällaisen luvun luettuaan ei voi jäädä siihen käsitykseen, että orjuus olisi jotenkin luonnollista tai Jumalan tahto. Tai että orjat olisivat jotenkin ansainneet osansa tai että he olisivat ominaisuuksiensa vuoksi ennalta määrätty alisteiseen asemaan. Heitä ei voi pitää vähempiarvoisina, eikä edes  epäonnistuneina ihmisinä. Ennen kaikkea tämä luku kertoo sen, että Jumala ei ole hylännyt orjia, vaan Hän välittää heistä. Orjuuden vastustamisen raamatullinen perusta ei ole yksittäisissä käskyissä vaan kokonaiskuvassa. Raamattu ei tuomitse orjuutta suoraan, mutta se lyttää kaikki perustelut, joilla sitä on aikojen saatossa puolustettu.

1. Tess. 2

Tämä on yksi niistä luvuista, jotka antavat välähdyksen Paavalin elämästä. Hän joutui fyysisen väkivallan kohteeksi käytännössä kaikkialla, mutta siitä huolimatta jatkoi julistustyötään. Hän ei kuitenkaan kehuskele rohkeudellaan, vaan toteaa kaiken olevan lähtöisin Jumalasta. Tämä on mielestäni tärkeä ajatus. Meillä on taipumus ajatella, että rohkeus on omaa ansiotamme, tai kääntäen, rohkeuden puute on oma vikamme. Paavali sanoo, että Jumala antoi hänelle rohkeutta julistaa ankaran vastustuksen keskelläkin. Jos meiltä puuttuu rohkeutta, niin ongelman lähde on siis jumalasuhteessamme. Epäilemättä Paavali oli rohkea myös luonnostaan. Hän oli varmasti myös luonteeltaan ulospäinsuuntautunut ja tottunut esimerkiksi julkisiin esiintymisiin. Hänelläkin oli kuitenkin kokemuksia tilanteista, joissa hän pakeni paikalta. Mutta ei hän niitäkään tilanteita pitänyt epäonnistumisina, vaan nekin olivat osa Jumalan johdatusta. Joskus (aika usein) Jumala antoi hänelle rohkeutta ja silloin hän julisti riippumatta paikallisten väkivaltaisesta reaktiosta, joskus taas ei, ja silloin hän siirtyi jonnekin toisaalle. 

Tietenkään Paavali ei ollut mikään tahdoton marionetti. Hän oli aikuinen ihminen ja varmasti otti vastuun omista päätöksistään ja tunteistaan. Mutta samalla hän oli vahvasti riippuvainen Jumalan ohjauksesta. 

Kun Paavali kuvaa toimintansa Tessalonikassa, hän vertaa itseään sekä äitiin että isään, jotka hoivaavat ja kasvattavat pientä lasta. Kun vanhemmat hoitavat lasta, he tekevät sen odottamatta saavansa mitään vastineeksi. Eihän pieni lapsi tietenkään voisikaan mitään maksaa. Vanhemmat eivät myöskään hoivaa lastaan saadakseen toisilta ihmisiltä kehuja tai ”vanhemmuuspisteitä”. Kaikki normaalit vanhemmat myös yrittävät kasvattaa lapsensa mahdollisimman rehellisiksi ja sen vuoksi myös itse yrittävät olla tässä mahdollisimman hyvänä esimerkkinä. Minusta tämä Paavalin ”kasvatuspuhe” on mielenkiintoinen ja ehkä turhan vähälle huomiolle jäänyt asia ja sitä kannattaisi pohdiskella lisää.

Marko