Vihdoinkin Joosef lopettaa leikkinsä ja paljastaa veljilleen, kuka hän oikeasti on. Samalla hän antaa koko kertomukselleen uuden tulkinnan:
Te ette siis lähettäneet minua tänne, vaan Jumala, ja hän asetti minut faraon neuvonantajaksi, koko hänen valtakuntansa herraksi ja Egyptin maan valtiaaksi.
Tähän mennessä olemme lukeneet, että Herra oli Joosefin kanssa ja siksi hän menestyi kaikessa, mutta nyt mennään pidemmälle. Jumala oli se, joka oli jokaisen elämänvaiheen takana. Tämä on mielenkiintoista sikäli, että olisi varmasti ollut muitakin tapoja viedä Joosef Egyptiin kuin myydä hänet orjaksi sinne päin matkustaville kauppiaille. Toki nuorena Joosef oli kovaa vauhtia kasvamassa hemmotelluksi kiusankappaleeksi, mutta nöyryyden opetteluun on varmasti pehmeämpiä tapoja kuin egyptiläinen vankila. Joosefin oma käsitys oli kuitenkin tuo, ja hyvä niin. Ajattelen kuitenkin, että se ei ole ainoa mahdollinen tai edes ainoa positiivinen tulkinta.
Joosef pystyi ennen kaikkea antamaan anteeksi veljilleen, koska hän näki Jumalan käden kaiken takana. Mitä jos hän olisi vaikka mieltänyt elämänvaiheensa klassisena hyvän ja pahan välisenä taisteluna? Hyvä olisi tietenkin lopulta voittanut, vaikka paha olisikin yrittänyt kampittaa joka välissä. Tässä tarinassa kuitenkin Joosefin veljet olisivat olleet pahan puolella ja heidän tekonsakin suoraa vihollisuutta Jumalaa kohtaan. En tietenkään usko, että Joosefin mielestä veljet tekivät oikein heittäessään hänet kaivoon tai että Potifarin vaimo oli Jumalan asialla syyttäessään häntä raiskausyrityksestä. Hän ei kuitenkaan nähnyt heitä vihollisina ja ymmärsi, että Jumala on kaiken yläpuolella.
Kun Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä siitä, että me emme taistele ihmisiä vastaan, niin luulen että taustalla oli vähän samanlaisia ajatuksia. Tämä ei ole ihan helppo läksy oppia ja Joosefin veljillä oli nyt edessään urakka, kun he joutuivat punnitsemaan koko elämäänsä uudelleen. Ehkä Joosef siksi evästi heitä matkaan kieltämällä heitä riitelemästä matkalla!
Paavali on lopettelemassa kirjettään ja tyypilliseen tapaansa kehottaa lukijoitaan rukoilemaan. Ei taida olla montaa kirjettä, jossa Paavali ei kehottaisi rukoilemaan. Samalla tavalla hän lähes aina ,muistaa mainita rukoilevansa vastaanottajiensa puolesta. Nämä ovat niin tuttuja kohtia, että niiden keskeisyys tuppaa unohtumaan.
Kirje ei kuitenkaan lopu tähän. Tuntuu siltä että Paavali yhtäkkiä muistaa vielä yhden asian ja hän kehottaa kaikkia ansaitsemaan itse elantonsa. Kristittyjen keskinäinen rakkaus on päämäärä, mutta se ei tietenkään merkitse hyväksikäytön sallimista. Vaatimus rakkauteen pitäisi aina kohdistua meihin itseemme, ei toisiin ihmisiin. Tämä on tärkeä periaate ja hyvä muistaa myös meidän aikanamme.
Marko