Luin ensimmäistä kertaa tätä lukua siitä näkökulmasta, että juutalaispohjaisella seurakunnalla on ollut kovaa sisäistä kamppailua. Osa lienee halunnut pitäytyä juutalaisuudessa ja osaa rohkaistiin ”parempaan” (jae 9). Kirjoittaja vaikuttaa toivovan hartaasti jakeessa 11, että kukin osoittaisi intoa ja säilyttäisi toivon täyden varmuuden. Jakeessa 19 avataan toivon olemusta: se on kuin luja ankkuri, joka ulottuu esiripun sisäpuolelle asti. Esiripun takana oli muistaakseni temppelin kaikkein pyhin. Esirippuhan repesi Jeesuksen kuoleman hetkellä. Sinne pääsy oli nyt vapaa kaikille, ei pelkästään papeille. Näitä esirippuasioitahan juutalaiset ymmärsivät, heille puhuttiin heidän omalla vertauskuvallisella kielellään. Toistan jo itseäni, mutta voi vain arvailla, kuinka siunattuja kirjeen saajat ovat olleet, kun heille tutuista elämän rakenteista on poimittu kielellisiä ilmaisuja.
Tässä on mallia meillekin, kun kohtaamme esimerkiksi uushenkisiä ihmisiä. Kuunnellaan, mitä kieltä he puhuvat. Kohtaaminen toimii, kun löytyy yhteinen kieli, mikä ei tarkoita evankeliumin vesittämistä. Suosittelen lukemaan Jari Koivun kirjan tästä aihepiiristä.
Pirkko