Ilmestysmajan rakentaminen oli tarkkaa määrättyä ennakolta. Rakentamiseen oli määrätty oikeat ihmiset, mitat olivat tarkkoja, materiaalin määräkin oli tarkkaan punnittu. Kaikki oli ennalta suunniteltu ja määrätty tehtäväksi. Joskus ajattelin, että elämäni olisi määrätty menemään samalla tavalla, mutta minun valinnoillani olin pilannut ennalta määrätyt asiat ja jouduin rangaistuksesi tekemään ikäviä asioita. Koska en noudattanut elämässäni Jumalan määräämää tehtävää, enkä ottanut minulle määrättyä paikkaan elämässä ja sen takia kaikkea ikävää tapahtunui elämässäni. Sen takia elämääni on pitkään varjosti pelko, syyllisyys, häpeä, menneiden virheiden sureminen, samalla pyrkimys hyvittää väärät tekoni ja sisäiset lupaukset ja tein aina uusia sopimuksia Jumalalle tehdä asiat toisin. Jossain vaiheessa väsymys iski päälleni, ajattelin etten jaksa tällaista elämää. Elämän stressi vai oliko se uskonelämän stressi ja sitä kautta uupumus iski päälle, pakenin sitä erilaisiin asioihin, jotka eivät parantaneet oloani. Mikään asia ei kuitenkaan ratkaissut väsymyksen ongelmaa. Usko oli kriisissä, en jaksanut elää tällaista uskon elämää. Halusin uskoa, mutta en elää väsyttävää uskon elämää. Väsymys teki kyyniseksi ja kaikkeen kriittiseksi
“Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?” Saar. 1:2-3 Ajattelin, että parempi on erota kaikesta minua rasittaneesta, lähdinkin pois siitä yhteisöstä, jossa olin ikäni elänyt. Kaipuu yhteisöön jäi, mutta jokin minussa vain ei pystynyt enää elämään ennalta valmistetuissa ja määrätyissä puitteissa. Itse olin kuitenkin vankilani rakentanut. Kaikki hyvät teot olivat tulleet vankilaksi, tunteet ja kokemukset tuntuivat vain rikkovan elämääni. Jumala ei kuitenkaan ollut poissa, hän oli lähellä ja veti hiljaisuuteen, ajatukset saivat rakentua uudella tavalla, uskoon tuli jotain uutta, siihen tuli lepo, turvallisuus, rauha. Jeesus sanoi minulle: minun armossani on sinulle kylliksi. Minä olen vierelläsi, minä kannan sinua, heitä taakkasi minun päälleni, minun ikeeni on sinulle sopiva ja kuormani on kevyt kantaa. Samalla löysin rakastavan taivaallisen Isän, tuhlaajapojan Isä, joka otti syliin ja omaksi pojakseen. Hän sanoi: sinä olet minun poikani, etkä palkkalainen. Annan sinulle sormuksen, minä olen Isäsi. Sain löytyy levon ja armon erilaisena kuin koskaan ennen. Tule minun lepooni, hänessä saan levätä tänäänkin. Hänessä saan rauhan.
Omat vanhempamme ovat antaneet meille nimemme, jolla tunnistamme itsemme. Meidät tunnistetaan nimestämme, tunnistamme itsemme nimestämme. Menneinä vuosina nimiin liitettiin mukaan kenen poika oli kyseessä. Olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, olemme hänen lapsiaan. Meihin on tullut asumaan Jumalan Pyhä Henki, joka huutaa ”abba” isää. Meissä on Jumalan lapsen sinetti, meillä on yhteys Isäämme, Luojaamme. Johannes kehottaa meitä katsomaan Isän rakkauteen. Meillä on rakastava Isä, Luojamme. Hän on antanut meille lapsen nimen, oikeuden ja kuulumme hänelle. Olemme Jumalan lapsia.
Isän lapsina meidän tulee rakastaa toisiamme, rakkauden tekoina eikä vain sanoina. Rakkautemme on vajavaista, vielä ei ole käynyt ilmi mitä meistä tulee. Rakastakaamme sillä rakkaudella, mitä pystymme, erehtyväisiä, rohkeasti toteutten kuitenkin rakkauden tekoja. Meistä tulee vielä hänen, täydellisen rakkauden, kaltaisia. Ei pidä mennä harhaan ja kuvitella, että olisimme täydellisiä, vaan ymmärtää oma vajavaisuus. Meidän tulee pitää kuitenkin uskosta kiinni. Rakkauden teot ovat osoituksia Isän meissä olevasta rakkaudesta. Hän tekee kauttamme rakkauden tekoja.
Mika