Seitsemäs luku toimii eräänlaisena käännekohtana. Ensimmäisissä luvuissa painopiste on temppelin jälleenrakentamisessa, kun taas Esran saapumisen myötä huomio siirtyy enemmän Jumalan lain, kansan hengellisen elämän ja liiton uudistamiseen.
Ehkä eniten tässä luvussa huomioni kiinnitti se, kuinka suotuisa kuningas Artahsasta oli (jakeet 12-26) kera korkeimman hallintoneuvostonsa. Esra todennäköisesti on ollut mekittävässä asemassa Artahsastan valtakunnassa, josta hän oli valmis luopumaan lähteäkseen opettamaan Jumalan lakia. Tämä käsky kuitenkin ihmeellisesti todistaa Jumalan suvereenista vallasta, jolle kaikkien maanpäällisten kuninkaiden on alistuttava. Jumalalla oli myös selkeästi aikomus pitää kiinni Israelin kanssa solmituista liitoista (Abraham, Daavid ja uusi liitto). Kuninkaan sydän todella on Herran kädessä kuin vesioja – hän taivuttaa sen minne ikinä tahtoo (Snl. 21:1). Aika pieni olo tässä tulee. Ps 145:3: ”Suuri on Herra ja Sangen ylistettävä, tutkimaton on hänen suuruutensa!”
Tämän jälkeen Esra ymmärsi kiittää ja ylistää Jumalaa siitä, mitä Jumala oli tehnyt hänen puolestaan ja hänen kauttaan. Hän tiesi, että kuninkaan ja ruhtinaiden suosio perustui Jumalan tekoihin, ei häneen. Hänen nöyryytensä on siis huomionarvoista – varmasti hänellä olisi ollut syytä korostaa asemaansa oppineena pappina ja kuninkaan valtuuttamana johtajana. Hän pysähtyi kiittämään Jumalaa siitä, mitä Jumala oli tehnyt. Me emme näe asioita Jumalan näkökulmasta. Kuinka usein me saatamme ajatella asioiden olevan omia ansiotamme, kun todellisuudessa Jumala tekee suurimman työn. Esran nimen katsotaan muuten juontuvan alkutekstissä hepreankielen sanaan Azaryahu – Jumala auttaa.
Esra voi toimia esimerkkinä sitoutumisesta. Se on kristityn elämässä ja Jeesuksen seuraajana tärkeämpää kuin saavutukset. Saavutukset, jotka nekin ovat Jumalan työtä, näyttävät konkreettisesti sen, mitä Jumala voi ihmisten kautta tehdä. Tarvitseeko Jumala ihmisiä? Ei kai Jumala mitään tai ketään lopulta tarvitse, mutta meitä vajavaisia hän silti käyttää suunnitelmiensa toteuttamisessa. Raamatun voimallisimmat johtajat tuskin olivat erityisen tietoisia vaikutuksestaan muihin ihmisiin, mutta he keskittyivät olemaan kuuliaisia Jumalalle, kuten Esra: ”Jumalan suojaava käsi johti Esraa, sillä hän tahtoi kaikesta sydämestään tutkia Herran lakia ja noudattaa sitä ja opettaa israelilaisille sen määräyksiä ja säädöksiä” – jae 10 (”etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan…”). Henkilökohtainen sitoutuminen, halukkuus tuntea Jumalan sana ja elää se todeksi on yhteydessä siihen, miten Jumala voi käyttää ihmistä työssään. Esra pyrki myös itse elämään Jumalan tahdon mukaan, eikä ollut vain teoreettinen lain tuntija – esimerkillä johtaminen tuo uskottavuutta.
Luvun keskeinen viesti on, että Jumala ei ole hylännyt Israelia, vaikka suuri osa Israelista on torjunut Kristuksen. Samalla pakanakristittyjä varoitetaan ylpeydestä: he ovat tulleet osallisiksi Israelille annetuista lupauksista, eivät korvanneet Israelia.
Paavali aloittaa jakeessa 1 hyvin suorasanaisesti: ”Onko Jumala sitten hylännyt kansansa? Pois se!”. Paavali itse on israelilainen, ja hän näkee oman uskonsa todisteena siitä, että Jumala toimii edelleen Israelin keskuudessa. Kaikki juutalaiset eivät myöskään ole torjuneet pelastussanomaa, vaan jäljellä on vielä uskollinen jäännös armon valintaan perustuen, kuten Eliankin aikoina (jae 5). Muut ovat kuitenkin paatuneet (jae 7). Jumala selkeästi sallii ihmisen sydämen turtua, jos tämä ei halua tehdä parannusta. Siten ihminen joutuu kokemaan oman kapinointinsa seuraukset ja hänen korvansa, sydämensä ja mielensä turtuu Jumalan ääntä kohtaan (jakeet 8-10). Voimme kuitenkin pyytää, että Jumala antaisi meille näkevät silmät ja kuulevat korvat, jotta säilyttäisimme avoimuuden ja herkkyyden häntä ja hänen sanaansa kohtaan.
Juutalaiset saavat Paavalilta välillä niin kovaa läksytystä (ja saivat Jeesukseltakin), että pakanakristitylle voi tulla ylpistymisen vaara. Paavali vetää kuitenkin tältä välittömästi maton alta – pakanakristityt eivät saa pitää itseään Israelia parempina. Tätä Paavali korostaa erityisen voimakkaasti oliivipuuvertauksessa. Pakanat ovat kuin villiöljypuun oksia, jotka on oksastettu jaloon oliivipuuhun (jakeet 17–24). He eivät kanna juurta, vaan juuri kantaa heitä. Pelastuksessa ei kuitenkaan edelleenkään ole kyse meidän teoistamme tai hyvästäkin käyttäytymisestämme, vaan armosta, joka on sama juutalaiselle ja kreikkalaiselle. Jumala on uskollinen lupauksilleen, armollinen sekä juutalaisille että pakanoille, eikä kenelläkään ole syytä ylpeillä Jumalan edessä. Kuka meistä muka on voinut neuvoa Jumalaa, tai kenelle meistä Jumala olisi jotakin velkaa (jakeet 34-36)?
Vaikeiden teemojen ja kysymysten käsittely (Israel, pakanat, valinta, armo, Jumalan suunnitelma jne) ei pääty täydelliseen selitykseen, vaan Jumalan viisauden ylistykseen. ”Kuinka ääretön onkaan Jumalan rikkaus, kuinka syvä hänen viisautensa ja tietonsa! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä! … Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen.”
Elias