Ota mukava asento: tänään aloitamme Jobin kirjan, ja tästä virisi ajatus jos toinenkin. Kirjaa, ja erityisesti sen tapahtumia on tituleerattu Raamatun vanhimmiksi, mutta osa tutkijoista ajattelee sen kirjallisen muodon olevan varsin myöhäistä tuotantoa, sillä kirja viittaa hyvin tiheästi muihin vanhan testamentin kirjoihin. Jobin kirjaa kuvataan hyvin korkeatasoiseksi, hiotuksi, runomuotoiseksi teokseksi.
Pintapuolisesti ja hyvin yksinkertaistettuna kirja käsittelee epäoikeudenmukaiselta tuntuvaa kärsimystä. Minua Jobin kirjan kanssa on haastanut erityisesti se, että eri opettajien ja tutkijoiden johtopäätökset sen teologiasta ovat paikoin hyvinkin ristiriitaisia keskenään. Ei ole valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Tätä tekstiä valmistellessani törmäsin pariin minulle uuteen näkökulmaan. Ensimmäinen on se, että kirjan kirjoittaja on saattanut tarkoittaa kertomuksen ajatuskokeeksi, samantyyppiseksi tarinaksi joita Jeesus kertoi, joiden tarkoitus on herättää kuulija pohtimaan ja pysähtymään. Tämän tulkintamallin mukaan ensimmäiset luvut kertoisivat meille ennen kaikkea jotain maailmasta ja ihmisen kokemuksista, mutta eivät käytännössä juurikaan Jumalan päätöksentekomenetelmistä tai siitä mitä tapahtuu Taivaassa.
Toiseksi, Raamatun tutkija Tim Mackie huomauttaa, miten Job, yhdessä koko vanhan testamentin kanssa kertoo yhtä muunelmaa tarinasta, jossa Herran palvelija (tässä Job) käy läpi kärsimyksen ja kuoleman uhan ja toimii lopulta siunauksen ja sovituksen välittäjänä Israelille, tai Jobin ja muutaman muun tapauksessa “kaikille kansoille” (joita myöhemmin esiteltävät Jobin ystävät edustavat). Muun muassa tähän Jeesus viittaa todetessaan, että kaikki kirjoitukset ovat viitanneet häneen. Tämä oli minulle ihan uusi näkökulma, jota aion pohtia luku-urakan aikana.
Itse pysähdyin tänään huomaamaan, että Vastustaja, Syyttäjä puhuu Jobia vastaan sanoja, joita joskus olen itsekin ajatellut: “helppohan tuon on, kun se on niin siunattu”. Samaa pohdin myös omalle kohdalle: helppohan minun on puhua, sanoa, että kaikki järjestyy, kun moni asia on omassa elämässä järjestynytkin. Miltähän maailma näyttäisi, jos kaikilla hyvillä tyypeillä menisi aina hyvin – ja kaikki vastoinkäymiset olisivat suoraa palkkaa töppäilyistä? Ainakaan myötätunto ei olisi kovassa huudossa.
Makedoniaan tultuamme emme saaneet hetkenkään rauhaa. Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot. (2.Kor. 7:5)
Uutta testamenttia lukiessa sitä joskus alkaa kuvitella, että Pyhän Hengen täyttämät uskovat eivät hätkähtäneet mistään, vaan marssivat kriisistä toiseen reippaasti virsiä veisaten. Pysähdyinkin tänään tuon yhden sanan kohdalle, “pelot”. Ilmeisesti onkin niin, että ihmisellä voi olla vahva luotto Jumalaan ja hänen hallintaansa ja silti ajoittain kokea pelkoa ja jännitystä siitä, mitä tuleman pitää. Tämä on lohdullista ainakin siksi, että se vastaa (ainakin minun) arkikokemustani. Ehkä pelko ei ole aina merkki siitä, että uskostamme puuttuisi jotain. Ehkä pelkoa ei tarvitse pelätä. Pelosta on myös tie ulos: Mutta Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitäkin antamalla Tituksen tulla luoksemme. (2. Kor. 7:6)
Tule Pyhä Henki. Tule ja avaa meille, mitä tahdot puhua Jobin kirjan kautta tässä ajassa. Kiitos, että olet meidän puolustajamme, rohkeutemme, rauhan ja terveen harkinnan Henki.
Ada