Israelissa oli kahdenlaisia erikoiskaupunkeja. Toiset oli tarkoitettu leeviläisille ja toiset olivat ns. turvakaupunkeja, jonne pakenivat sellaiset ihmiset, jotka olivat surmanneet toisen vahingossa. Turvakaupungeissa asui tietenkin myös muita ihmisiä. Tämä kertoo meille kaksi oleellista asiaa. Ensinnäkin tuohon aikaan ammatit olivat perityviä. Leeviläisten kohdalla tämä oli tietenkin seurausta jo Mooseksen laista, mutta se, että tällainen kaupunkisysteemi oikeasti perustettiin, vihjaa siitä, että ammatin periytymistä pidettiin luonnollisena ja normaalina. Toinen asiaan liittyvä tärkeä asia on armo. Turvakaupungit oli rakennettu verikoston vuoksi. Tekstissä sanotaan, että verikosto velvoittaa vainajan sukulaisia tappamaan surmaajan, vaikka kyse olisi vain vahingosta. Näitä kaupunkeja oli kokonainen verkosto, joten ilmeisesti näin kävi sitten kohtuullisen usein. Tämä oli vähän yllättävää, mutta toisaalta kun hevosia ja härkiä käytettiin moottoreina, talot rakennettiin lihasvoimalla ja kadut olivat kapeita ja täynnä ihmisiä, niin voi kuvitella, että läheltä piti -tilanteita sattui paljon.
Niin, se mitä yritän sanoa on, että leeviläisten kaupungit tavallaan edustivat Jumalan lakia ja turvakaupungit Jumalan armoa. Voisin kuvitella, että jos olisit vieraillut edellisessä, niin kaupunki olisi ollut kuuluisa Mooseksen lain pikkutarkasta noudattamisesta. Olivathan asukkaat pappeja, joiden tehtävänä oli nimenomaan puhtauden ylläpitäminen ja opettaminen. Turvakaupunkeihin kerääntyi ihmisiä, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken taakseen ja aloittamaan alusta. He tietysti saattoivat noudattaa Mooseksen lakia tarkastikin, mutta varmasti heitä myös pelättiin ja epäiltiin. Olikohan toisen ihmisen kuolema sittenkään vahinko?
Tämä teksti puhuu minulle siitä, että Jeesus onnistui kuolemallaan yhdistämään nämä kaksi kaupunkiryhmää. Nämä kaksi kaupunkiryhmää toimivat elävänä profeetallisena merkkinä siitä, että Jumala on kansansa keskellä täynnä armoa ja totuutta, niin kuin Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan.
Ilosanoma Jeesuksesta lähti liikkeelle Johannes Kastajasta. Jeesus ei aloittanut toimintaansa tyhjiössä vaan maaperä oli valmistettu Häntä varten. Johannes oli äärimmäisen epäsovinnainen hahmo. Nykypäivänä häntä kutsuttaisiin varmaan kulttisaarnaajaksi. Hän pukeutui kuin villimies ja eli luonnon antimilla. Mieleen tulee jonkinlainen metsästäjäkeräilijä, joka olisi hypännyt historiakirjan lehdiltä saarnaamaan. Yksi huomionarvoinen piirre on se, että hän ei edes mennyt ihmisten luokse, vaan saarnasi erämaassa. Jos häntä siis halusi kuunnella ja käydä kasteella, niin piti nähdä vaivaa. Kyseessä oli epäilemättä usean päivän reissu ikävissä leirioloissa. Kuitenkin Johannes oli hyvin suosittu. Minulle tämä kertoo siitä, että Jeesuksen ajan ihmiset etsivät elämäänsä muutosta. He kaipasivat uudistumista ja olivat sen saavuttaakseen valmiita näkemään vaikka hieman nälkää.
Tämä vei ajatukset nykypäivään. Luulen, että tällainen muutoksen kaipuu on taas yleistymässä. Olemme kuitenkin kaukana edellä kuvatusta valmiudesta laittaa itseämme likoon. Enkä tarkoita vain ihmisiä yleensä, vaan myös seurakuntaa. Tämä voisi olla hyvä rukousaihe.
Marko