Sofar suuttui Jobille Jumalan puolesta. Hänen maailmankuvaansa ei sopinut ajatus siitä, että maailmassa tapahtuisi mitään epäoikeudenmukaista. Joten ainoa mahdollinen selitys Jobin kärsimykselle oli hänen syntisyytensä. Sofar on valmis myöntämään, että Job ei ole ehkä tehnyt syntiä tietoisesti, mutta jotain hän varmasti oli tehnyt.
Tämä on eräänlainen menestysteologian esiaste. Se on hyvin houkutteleva ja siisti ajatus, kunnes käy niin, että itse joutuu kohtaamaan kärsimystä omassa elämässään. Silloin kärsimyksestä johtuvan kivun lisäksi joutuu vielä kokemaan siitä kaikesta syyllisyyttäkin. On vaikea kuvitella suurempaa hengellistä väkivaltaa.
Kysymys, jonka joudumme tietysti esittämään, on se, että onko Sofar väärässä. Jos kerran Jumala hallitsee kaikkea, niin seuraava johtopäätös tuntuu väistämättömältä: Joko kärsivä ihminen on ansainnut kärsimyksensä, tai sitten Jumala on epäoikeudenmukainen. Uskoisin, että meistä jokainen on jossakin vaiheessa päätynyt jompaankumpaan lopputulokseen.
En nyt lähde tässä sen pidemmälle tähän pohdiskeluun, mutta totean vain yksinkertaisesti, että tuo edellä kuvattu ajatuskulku on jo lähtökohtaisesti väärä. Siinä on sisäänrakennettuna väite siitä, että Jumalan kaikkivaltius merkitsee sitä, että maailmassa paha saa aina palkkansa. Tällaiselle väitteelle on vaikea löytää perusteita Raamatusta, jollei oleta mukaan iankaikkisuusnäkökulmaa. Mutta jos se otetaan mukaan, niin sitten meillä onkin jo käsillä jo ihan toinen kysymys. Sofarin olisi pitänyt kysyä itseltään:
Koska me tiedämme, että Jumala on oikeudenmukainen ja laittaa lopulta asiat kohdalleen, niin kuinka meidän tulisi kohdella kärsiviä lähimmäisiämme?
Paavali on selvästi vähän ymmällään siitä, että galatalaiset haluavat noudattaa lakia. Hän tietää taustansa vuoksi minkälainen vankila lakihenkisyydestä tulee. Mutta ehkä ongelma onkin siinä, että galatalaiset eivät tiedä sitä. He haluavat tehdä Jumalalle mieliksi ja toisaalta varmistua siitä, että ovat oikeassa suhteessa Häneen.
Mikäs tässä nyt sitten on niin pahaa? Paavali vertaa tilannetta lapsen ja orjan asemaan. Orjan arvo mitataan sen mukaan, kuinka hyödyllinen hän on. Hyödyttömästä orjasta pyrittiin pääsemään eroon tavalla tai toisella. Lapsi pysyy lapsena, on hän sitten hyödyllinen tai ei. ”Jumalalle mieliksi tekeminen” on oikeastaan yritys osoittaa olevansa kunnollinen ja hyödyllinen. Hyvät teotkin voivat olla vankila. Jos arvomme riippuu niistä, niin mikään ei riitä. Epävarmuus johtaa melko varmisti vielä toisiin ihmisiin vertailuun, josta seuraa sitten kaikenlaista eripuraa. Tässä pätee Jeesuksen lause: ”Hedelmistään puu tunnetaan”. Jos ”jumalinen elämäntyyli” johtaa vain kauemmaksi Jumalasta, niin silloin pitää uskaltaa tehdä elämässään suunnanmuutos.
Onneksi Jumala on meitä lähellä. Kannattaa siis pysähtyä kuulemaan, mitä Pyhä Henki puhuu: ”Koska tekin olette Jumalan lapsia, Hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: Abba! Isä!”
Marko