Tekijä: Elli Alenius

2. Sam. 11

Hepr. 10

Hurja ajatella, että tämä on kirjoitettu niille kristityille, jotka tulivat uskoon ennen Rooman vainoja ja niiden aikana. He kestivät vainot, joissa he joutuivat kamppailemaan kolosseumissa henkensä edestä, ja joissa osa heistä kuoli. Heitä vangittiin ja heidän omaisuutensa otettiin pois. Se tarkoitti kodin, tulevaisuuden, ammatin ja kunnian menetystä koko perheelle – puoliso, lapset ja muu perheväki mukaan lukien.

He kestivät kaiken tämän iloiten, sillä he tiesivät, että Jumalalla on parempaa luvassa. Joillekin kirjeen saajista seurakunnan kokouksiin osallistuminen saattoi olla vaarallista ja altistaa uusille vainoille. Tästä huolimatta kirjoittaja painottaa vahvasti seurakunnassa käymisen tärkeyttä ja tahallisen synninteon välttämistä.

Kuinka tärkeitä nämä asiat ovatkaan, jos ne olivat tinkimättömiä tuolloin – silloin niiden tulisi olla tinkimättömiä myös meille. Miten tähän on tarkoitus päästä? Kantamalla huolta toisistamme ja kannustamalla toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin.

”Kestävyys on teille tarpeen, jotta pystyisitte täyttämään Jumalan tahdon ja siten saisitte omaksenne sen, minkä hän on luvannut.”

Kestävyys on yhä tarpeen tänä päivänä. Harvoilla meistä Suomessa on uhattuna omaisuus, työ, henki tai vapaus, mutta samaa kestävyyttä tarvitaan uskollisuudessa: seurakuntaan osallistumisessa, median käytössä ja kulutuksessa, totuuden puhumisessa sekä sellaisten tilanteiden välttämisessä, jotka houkuttelevat syntiin.

Sama voima, joka auttoi kristittyjä vainojen keskellä, auttaa meitäkin tänään.

Elli

2. Sam. 10

Hepr. 9

Minua puhuttelee kohdassa Jeesuksen kuoleman merkitys. Kuulin useampi vuosi sitten opetuksen Jeesuksen kuoleman merkityksestä New Winen nuorten ohjelmassa ja mieleeni jäi selvästi puhujan sanat että” Jos lampaan (tai muun uhrieläimen) veri riittäisi pelastamaan ihmisen, niin silloin evankeliumi olisi ilosanoma lampaille, eikä ihmisille. ”

Ihmiskäsin rakennettu pyhäkkö oli todellisen Jumalan luona olevan pyhäkön kuva. Uhrit ja puhdistus tekivät kelvollikseksi palvelemaan tässä ihmiskäsin tehdyssä pyhäkössä, mutta nämä olivat vain väliaiken järjestys, joka odotti pysyvän järjestyksen tulemista.  Jumalan pyhyyteen tulemiseksi ja synnin hävittämiseen tarvittiin kristuksen uhri. Hänen verensä avasi uuden liiton ja kuolema pani uuden testamentin täytäntöön. Nyt hän todellisessa Jumalan Pyhäkössä puhuu meidän puolestamme.

Tämä uhri oli kertakaikkinen. Kristusta ei uhrata useaa kertaa kuten uhritoimituksia suoritettaessa. Kristus saapui kerran maailmaan ihmisenä. Kuoli kerran hävittääkseen synnin, josta jokainen ihminen kerran kuoltuaan joutuu kerran tuomiolle. Kristus tulee ilmestyy vielä kerran maailmaan, mutta ei enää synnin tähden vaan pelastaakseen ne, jotka häntä odottavat.

Elli

2. Sam. 9

Kertomus siitä, kuinka Daavid haluaa muistaa Joonatanin sukua, oli aluksi minulle hieman vaikea hahmottaa. Huomasin luottuani usempaan kertaan, kuinka niin Daavidin kuin Mefibosetin toiminnasta meillä on opittavaa.

Daavid haluaa muistaa rakkaan ystävänsä Joonatanin sukua ja osoittaa heille kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä Joonatan oli tehnyt hänen hyväkseen. Kun Daavid löytää Joonatanin pojan, hän osoittaa tälle suurta hyvyyttä. Hän antaa Mefibosetille takaisin Saulin maaomaisuuden ja kutsuu hänet syömään kuninkaan pöydässä jatkuvasti, aivan kuin hän olisi yksi kuninkaan pojista.

Mefiboset oli Joonatanin poika, jolla oli vamma jaloissaan niin, että hän pystyi liikkumaan vain ontuen. Hän oli elänyt sen verran syrjässä, ettei edes Daavid – joka oli ollut Joonatanin hyvä ystävä – tiennyt hänen olemassaolostaan. Vamman vuoksi hän ei ollut voinut toimia monissa ammateissa eikä sotilaana. Hänen isänsä Joonatan ja isoisänsä Saul olivat kuolleet, ja hänen sukunsa oli menettänyt kuninkuuden Daavidille.

Daavidin kutsuessa hänet tilanne oli hänelle varmasti jännittävä ja pelottava. Saulin suvussa oli vielä ihmisiä, jotka olivat valmiita taistelemaan kuninkuudesta, joten Mefiboset olisi voitu nähdä mahdollisti osallisena kapinaan. Ei siis ole ihme, että hän oli varuillaan kohdatessaan Daavidin. Tällaisessa elämäntilanteessa olisi ollut hyvin helppo katkeroitua tai pettyä elämään.

Luvun lopussa mainitaan, että Mefibosetilla oli nuori poika nimeltä Miika. Tämä yksityiskohta herätti minussa kysymyksen: miksi poika mainitaan, vaikka hänestä ei myöhemmin kerrota Raamatussa enempää? Kun tutkin nimen merkitystä, huomasin sen olevan muunnos nimestä Mikael, joka tarkoittaa: “Kuka on niin kuin Jumala?”

Ajattelen, että tämä nimi kertoo jotain Mefibosetin uskosta. Kaiken menetyksen, epävarmuuden ja vaikeuksien keskellä hän oli silti luottanut Jumalaan niin paljon, että antoi lapselleen nimen, joka muistuttaa Jumalan suuruudesta.

Daavidin toiminnasta voin oppia rakkauden ja kiitollisuuden osoittamista toisille sekä uskollisuutta lupauksille. Mefibosetin elämä taas muistuttaa luottamuksesta Jumalan suuruuteen ja hänen hallintaansa silloinkin, kun elämäntilanne on vaikea.

Hepr. 8

Elli