Tekijä: Heikki

Koin, että Jumala pyysi minua tarkastelemaan tämän viikon raamatunkohtia erityisesti siitä näkökulmasta, miten me uskovat voisimme elää arkeamme niin, että evankeliumi ikään kuin tarttuisi ympärillämme eläviin. Kalevi Lehtinen totesi omasta unelmastaan seuraavaa: ”Kuulkaa, kun tässä maassa on tuhansia hehkuvia kristittyjä, silloin ei tarvita strategioita, ei tarvita rahaa, ei tarvita mitään muuta kuin olla siellä missä me ollaan ja sanoma leviää. Ei influenssa tarvitse mitään strategioita tai rahaa tai rakenteita levitäkseen. Se tarvitsee vain sen, että ihmiset koskettaa toisiaan, tulee lähelle.”

Teeman pohdinnalle täydellisen lähtökohdan tarjoaa Jes. 32:15–17. Uuden liiton ihmisinä meihin on vuodatettu korkeudesta henki, Pyhä Henki, kun olemme kuulleet sanoman Jeesuksen uhrikuolemasta ja ylösnousemuksesta ja ottaneet sen vastaan. Olemme tulleet Jumalan edessä vanhurskaiksi, eli kelpaamme hänelle, koska syntimme on sovitettu. Tämä on historian mullistavin uutinen! Kun sen uskoo ja kokee todeksi omalla kohdalla, ”sen hedelmänä on oleva rauha, siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti”. Se on meissä Pyhän Hengen työtä, ja ympärillämme olevat voivat ihmetellä, mistä meissä asuva rauha ja luottamus kaiken keskellä kumpuaakaan.

2. Tess. 2 puolestaan muistuttaa meitä siitä, että kun antikristillinen henki maailmassamme kasvaa, me saamme Pyhän Hengen avulla ja voimassa (jae 13) keskittyä Jeesukseen (14) ja Raamattuun (15) ja näin saada kaiken tarvitsemamme lohdutuksen, toivon, rohkaisun ja aina myös voiman hyviin tekoihin ja puheisiin (16–17). Kaikkea tätä ympäristömme kaipaa kipeästi.

Joskus ihmiset merkitsevät Raamattuunsa päivämääriä sellaisten jakeiden kohdalle, jotka ovat juuri kyseisenä päivänä tuntuneet vastaavan sydämen kaipuuseen tai kiitokseen. Itselläni on päivämäärä syksyltä 1999 Jesajan jakeen 6 kohdalla. Raskaassa elämäntilanteessa heittäydyin tämän lupauksen varaan, ja nyt 20 vuotta myöhemmin voin koko sydämestäni todistaa, että se on totta. Takana on paljon vaikeaa ja kipeää, mutta Isä Jumala on lupauksensa mukaisesti turvannut kaikki päiväni hetkestä hetkeen, ja häneltä on tullut apua, viisautta ja tietoa yllin kyllin. Voin todistaa koko maailmalle, että Jumala seisoo sanojensa takana, hän on hyvä, hän pitää huolen, hänen apunsa ja johdatuksensa ei lopu. Sen varassa menen eteenpäin entistä luottavaisempana.

Tessalonikassa osa seurakuntalaisista oli heittäytynyt joutilaiksi tulkittuaan Paavalin opetuksia niin, että Herran päivä oli jo käsillä. Tämän vuoksi Paavali koko kirjeen kirjoittikin ja täsmensi asiaa erityisesti edellisessä luvussa. Nyt hän kehottaa kaikkia elämään normaalia elämää vastuineen ja velvollisuuksineen. Meitä ei kehoteta erottumaan maailmasta omituisella käytöksellä tai jaaritteluilla ja väittelyillä (näistä lisää Paavalin kirjeissä Timoteukselle). Emme tiedä Herran tulon päivää, joten siihen asti ahkeroimme Herran voimassa niissä tehtävissä, jotka hän on meille uskonut, ja todistamme hänestä, kun siihen tulee tilaisuus.

Jesajan kuvaaman tuhon ja koston päivän syy löytyy jakeesta 8: asettuminen hänen omaisuuskansaansa vastaan. Uskallammeko me kulkea vastavirtaan ja siunata Israelia edelleen luottaen Jumalan lupaukseen ”Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat –” (1. Ms. 12:3)?

1. Tim. 1 tekee selväksi, että meitä ei ole kristittyinä kutsuttu jaarittelemaan joutavia tai teoretisoimaan turhia vaan osoittamaan uskomme todeksi rakastamalla. Ja jos jossain tilanteessa koemmekin tarpeelliseksi nostaa esiin yksittäisiä syntejä, mille nykymaailma on varsin allerginen, Paavalin mallin mukaisesti samaan hengenvetoon lienee hyvä todeta, että tästä kaikesta on Herra minut, syntisistä suurimman, armahtanut. Tuomion julistaminen yläpuolelle asettuen vahvistaa jo olemassa olevia stereotypioita eli jäykkiä käsityksiä uskovista ja karkottaa ihmisiä entistä tehokkaammin.

Näkyjen ja ennustusten välissä Jesajan kirjassa hypätään hetkeksi keskelle dokumentoitua historiaa, nimittäin Juudan valtakuntaan vuonna 701 eKr. Assyrian kuningas oli jo alistanut valtaansa pohjoisen valtakunnan Israelin ja myös Juudan kaupungit Jerusalemia lukuun ottamatta. Tilanne siellä näytti inhimillisesti katsoen toivottomalta. Assyrian kuninkaan sanansaattajan kysymykset kuulostavat jotenkin tutuilta. Vaikka niitä ei ääneen lausuttaisikaan, tuntuu, että ne leijuvat ilmassa jatkuvasti: Keneen sinä nyt turvaat? Kuka muiden maiden jumalista on pelastanut kansansa? Luotatko muka Herraasi? Ei kai yksi ainoa uskonto monien joukossa voi olla ainoa oikea? Voimme kuunnella vaiti kuten jerusalemilaiset ja odottaa, että Herra näyttää voimansa.

1. Tim. 3:n äärellä mietin, voisimmeko me kristityt profiloitua myös siitä, että pidämme avioliittojamme ja perheitämme niin suuressa arvossa, että hoidamme niitä, ratkaisemme ristiriidat, pyydämme ja annamme anteeksi, otamme opiksi ja menemme eteenpäin Herran voimassa? Ja kun vielä siirrämme nämä toimintamallit myös seurakuntaan, meillä on tarjota ainutlaatuinen, vetovoimainen yhteisö (koti ja perhe) aikamme yksinäisille ja rikkinäisille ihmisille.

Mikä tahansa asia mieltäsi tänään painaakin, levitä se nyt Herran eteen kuten Hiskia saamansa uhkauskirjeen. Herra näkee tuskasi, kuulee kysymyksesi ja avunpyyntösi ja rientää avuksesi tavoilla, joita et voisi ehkä kuvitellakaan. Hän ei ole kuten muut ”jumalat”, ihmiskätten työtä, puuta ja kiveä, vaan maailmankaikkeuden Luoja, jolle kaikki on mahdollista. Oma mottoni on ”Herra avaa ovia sinne missä niitä ei ole”. Niin monta kertaa olen sen kokenut.

Entä jos me kristityt profiloituisimme myös siitä, että elämämme on täynnä iloa ja kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on meille suonut, sen sijaan että heristämme sormeamme kaikelle sille, mikä ei mielestämme ole hyvää tai varsinkaan oikein? Jospa syntilistojen esillä pitämisen sijaan elämästämme näkyisi ”rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta” (1. Tim. 1:5)? Jospa muut näkisivät meissä kasvavan Hengen hedelmän (Gal. 5:22–23)?

Kaupunkinsa ihmeellisen pelastumisen lisäksi Hiskia sai kokea ihmeen myös henkilökohtaisessa elämässään, kun Jumala paransi hänet kuolinvuoteelta ja antoi hänelle lisää elinaikaa 15 vuotta. Kuolema on kuitenkin väistämätön tosiasia ja kaikilla edessä jossain vaiheessa. Koen, että Hiskian ylistys jakeissa 16–17 soveltuu myös ja itse asiassa erityisen hyvin juuri siihen: elämä on minulle Kristus, mutta kuolema voitto (Fil. 1:21), eikä yksikään, joka elää ja uskoo Jeesukseen, ikinä kuole (Joh. 11:26), koska Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto (Ef. 1:7).

1. Tim. 5:stä löydän kaksi haastetta, joiden tulisi erottaa meidät yhteiskuntamme valtavirrasta: Meidän tulisi olla valmiita huolehtimaan myös muista läheisistämme kuin vain perheenjäsenistämme eikä ulkoistaa sitä ainakaan täysin yhteiskunnalle. Toiseksi meidät kutsutaan aivan selvästi tukemaan seurakuntaa ja sen johtoa myös taloudellisesti. Jos et vielä ole kokeillut, seisooko Jumala sanojensa takana kehottaessaan antamaan täydet kymmenykset ja luvatessaan sitä kautta runsaan siunauksen (Mal. 3:10), suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

 

Toisessa korinttilaiskirjeessä teema vaihtuu ja kahdeksas ja yhdeksäs luku pyörivät Jerusalemin kristittyjen auttamisen ympärillä. Keräysasia liittyi isoon kuvaan sikäli, että kun Paavali aikoinaan väänsi kättä siitä, missä määrin pakanakristittyjen tulisi noudattaa juutalaista lakia (Apt. 15), sovittiin että Paavali keskittyy ei-juutalaisiin, mutta nämä kuitenkin avustaisivat köyhiä juutalaisia. (Gal. 2:10) Avustaminen oli siis paitsi humanitääristä auttamista, myös muistutus ja osoitus siitä, että kristityt ovat kaikki samassa veneessä taustastaan riippumatta.

 

Luvussa on erittäin hyviä periaatteita antamisesta. Ensinnäkin voimme vilpittömästi iloita siitä, että joku antaa! Toiseksi, antamisesta on hyvä puhua ja luoda siihen mahdollisuuksia. Kolmanneksi, kenenkään ei tule antaa enempää kuin mihin itsellä on varaa, eikä kokea huonoa omaatuntoa, vaikka ei pystyisi kolehtiin osallistumaankaan. Ja neljänneksi, raha-asioissa on syytä toimia tarkasti, rehellisesti ja läpinäkyvästi: Paavali ei esimerkiksi ottanut itse rahoja viedäkseen, vaan laittoi asialle Tituksen ja lisäksi pari lahjoittaneiden seurakuntien edustajaa. Paavali tai Titus varmasti olisivat hoitaneet homman rehellisesti yksinkin, mutta Paavalille oli tärkeää hoitaa homma niin, ettei ulkopuolisille voisi jäädä epäilyksiä (jae 20).

 

Tänään pyydän viisautta raha-asioihin, kiitän kaikista perheistä ympärilläni ja rukoilen johdatusta niille tuttaville, jotka kaipaavat puolisoa rinnalleen.

 

 

Paavali jatkaa raha-asioilla ja kertaa moninkertaistumisen periaatteita. Jumalan valtakunnassa monet asiat menevät samalla periaatteella: jos yrittää varmistella tai ahnehtia asioita itselleen, ne valuvat ikään kuin läpi sormien, eikä käsiin jää mitään. Mutta jos omastaan antaa kitsastelematta, Jumala korvaa sen moninkertaisesti tavalla tai toisella. ”Minä lapioin rahaa ulos ja Jumala lapioi sitä takaisin sisään – mutta Jumalalla on suurempi lapio!” sanoi R. G. LeTourneau, yksi maailmanhistorian avokätisimmistä lahjoittajista.

 

On myös hyvä huomata, ettei antamisessa ole kyse vain rahaliikenteestä vaan kyseessä on syvästi hengellinen asia. Se, että annan määrätietoisesti omastani – ehkä jopa niin, että se hiukan kirpaisee, on yksi tapa palvoa Jumalaa. Jakeessa 12 Paavali sanoo antamiseen viitaten ”tämän palveluksen toimittaminen”, kreikaksi leitourgia, siis liturgia eli jumalanpalvelus. Antamisesta on siis hyötyä lahjan saajalle, mutta se tuo myös itsessään kiitosta ja kunniaa Jumalalle.

 

Päivän sananlasku: ”Omaisuus, jota ahneesti haalitaan, ei lopulta ole siunaukseksi.” (jae 21)

 

Tänään rukoilen, että näkisin kaiken omaisuuteni Jumalan omaisuutena enkä omanani.

 

 

Toisen korinttilaiskirjeen loppuosa muodostaa ihan oman kokonaisuutensa, jossa Paavali puolustaa omaa asemaansa. Jakso on niin erityylinen, että se saattaa olla alunperin osa toista Paavalin kirjettä, mahdollisesti ns. kolmas kirje. (Paavali siis kirjoitti tiettävästi ainakin neljä kirjettä Korinttiin, Raamatun 1. korinttilaiskirje on kirjeistä toinen ja 2. korinttilaiskirje neljäs. Yksi selitysmalli on, että tämä jakso olisi se kolmas kirje.) Mahdollista on sekin, että Paavali on kirjoittanut nämä luvut myöhemmin, ehkä kuultuaan uusia terveisiä Korintista.

 

Korintti oli aika moniongelmainen seurakunta ja Paavalia kohtaan oli esitetty monenmoista kritiikkiä. Paavali oli vieraillut Korintissa jo pari kertaa, mutta vierailut eivät olleet menneet ihan putkeen. Paavalin kannalta puolustautuminenkin oli tietysti hankalaa, kun hän ei ollut itse paikalla vaan kuuli mahdollisesti vasta paljon myöhemmin, mitä seurakuntaan kuului. Syystäkin Paavali ihmettelee, minne hänen arvovaltansa on kadonnut, vaikka hän oli ensimmäisenä kertomassa korinttilaisille evankeliumia.

 

Päivän sananlasku: ”Noudata oikeutta ja vanhurskautta, se on Herralle enemmän kuin teurasuhri.” (jae 3)

 

Tänään rukoilen, että ymmärtäisin aina, mikä on oikein ja osaisin toimia oikein ristiriitatilanteissa.

 

 

Paavalin vastauksista pystyy rivien välistä päättelemään, millaisia vastustajia Paavalilla Korintissa oli. He olivat kyllä nimellisesti (juutalais)kristittyjä, mutta heidän julistuksensa oli perustavalla tavalla pielessä. He olivat nähtävästi kritisoineet ainakin Paavalin esiintymistä ja taustaa. Paavali ei ottanut korinttilaisilta rahaa, joten hän saattoi muualta saatujen lahjoitusten lisäksi ansaita elantonsa käsillään, mitä ehkä pilkattiin myös.

 

Luvun loppuosan Paavali lätkiikin sitten pöytään kaikki vaikeudet ja kärsimykset, joita on joutunut käymään läpi. Ihan vain osoittaakseen, että on tosissaan asiansa kanssa. Listassa on mielenkiintoista, että huoli eri seurakuntien tilanteista aiheutti Paavalille samaa luokkaa olevia kärsimyksiä kuin kaikki aineelliset tuskat. Paavali siis todella välitti seurakunnistaan.

 

Päivän sananlasku: ”Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea.” (jae 6)

 

 

Paavali kertoo vielä ilmestyksistäänkin, ehkä hänen kilpailijansa olivat vedonneet myös johonkin saamaansa ilmestykseen ja Paavali joutui vastentahtoisesti pistämään paremmaksi… Paavalin kokemus lienee ollut vähän samantapainen Johanneksen ilmestyksen kanssa, mutta Paavalin tehtävä ei ollut kertoa näystään tarkemmin. Korinttilaiset kaipasivat todisteita siitä, että Paavali puhuu Jeesuksen sanoja (13:3), joten ilmestyskertomus vastaa ehkä siihenkin.

 

Kuten sanottua, Korintissa oli ongelmia moneen lähtöön ja eräät seurakunnan jäsenet elivät moraalittomampaa elämää kuin ulkopuoliset. Paavali oli varmasti kuullut erilaisia huhuja seurakunnan tilanteesta ja oli aiheestakin huolissaan. Ei Paavali siis käy tätä keskustelua itseään puolustaakseen vaan varmistaakseen, että seurakunnassa asiat menisivät hyvään suuntaan.

 

Päivän sananlasku: ”Älä kadehdi niitä, jotka elävät synnissä, elä Herran pelossa päivästä päivään.” (jae 17)

 

Tänään rukoilen, että minä ja me kaikki seurakunnassa osaisimme elää puhdasta ja pyhää elämää Jumalan kunniaksi ja omaksi parhaaksemme.

 

 

Kirjeensä viimeisessä luvussa Paavali toivoo, että puhe tepsisi, eikä hänen tarvitsisi seuraavalla vierailullaan turvautua ”ankaruuteen”. Ylipäätään näitä Paavalin tekstejä on mielenkiintoista lukea siltä kantilta, että muualla hän puhuu sopuisuudesta, ymmärtäväisyydestä ja kärsivällisyydestä toisia kohtaan. Paavali oli kuitenkin valmis ampumaan kovillakin tilanteen niin vaatiessa – kuten Jeesuskin. On tärkeää selvittää itselleen, mikä on sitä luovuttamatonta totuutta, josta ei voida tinkiä mistään hinnasta. Ja mikä taas on vähemmän tärkeää, sitä mistä voidaan keskustella ja hakea kompromisseja, vaikka meillä kaikilla onkin omat näkemyksemme.

 

 

 

Uuden testamentin puolella siirrytään Galatalaiskirjeeseen. Toisin kuin muut Paavalin eri seurakuntiin lähettämät kirjeet, Galatia ei ollut kaupunki vaan alue nykyisen Turkin keskiosissa. Kirjekään ei siis ole osoitettu pelkästään yhdelle seurakunnalle vaan kiertokirjeeksi kaikille alueen seurakunnille. Teema on kuitenkin samantapainen kuin edellisessäkin kirjeessä, Paavali hämmästelee, miten galatalaiset ovat kääntyneet lakihenkiseen juutalaisuuteen, kun heidän piti olla vapaita kristittyjä.

 

Paavali käyttää tässäkin kirjeessä paikoitellen aika kovaa kieltä. Itse asiassa jo kirjeen alku on aika karu, vaikka emme siihen välttämättä kiinnitäkään huomiota. Muissa kirjeissään Paavali sanoo yleensä aina vastaanottajasta jotain kaunista ja rohkaisevaa. Galatalaisille ei sanota muuta kuin pelkkä ”tervehdin Galatian seurakuntia”…

 

Martti Lutherille Galatalaiskirje oli erittäin tärkeä vanhurskauttamisopin takia. Lainataan tähän loppuun pätkä Lutherin ”Galatalaiskirjeen selitys”-opuksen esipuheesta:
”Tämä opettaa, kuinka meidät on lunastettu vapaiksi synnistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta ja kuinka meille on lahjoitettu iankaikkinen elämä: vanhurskauttamista emme ole saaneet aikaan me itse, saati sitten tekomme, jotka merkitsevät vielä vähemmän, vaan apuun on rientänyt eräs ulkopuolinen. Hän on Jumalan ainutsyntyinen Poika, Jeesus Kristus.”

 

Päivän sananlasku: ”Kultaomenoita hopeamaljoissa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat.” (jae 11)

 

Tänään rukoilen, että Paavalin ja Lutherin tapaan osaisin sanoa oikeita asioita oikeassa paikassa oikeaan aikaan.