Tekijä: Heikki

Julkaistu

Ps. 142, Matt. 6

Kiitoksia kaikille raamatunlukuohjelmaa käsittelevään kyselyyn aiemmin vastanneille! Teemme lukuohjelmaan pieniä muutoksia saadun palautteen perusteella. Kokeilemme mm. julkaista kommentit jatkossa päivittäin, jolloin päivän teksti on aina tässä ylimpänä. Palautetta saa antaa jatkossakin esimerkiksi Heikille, Mikalle, Tiinalle tai kenelle tahansa kommentaattorille. Siunausta päivääsi!

Ps. 142 Matt. 6

Päivän psalmin alussa sanotaan Daavidin laulaneen sitä ”ollessaan luolassa”. Tämä viittaa 1. Sam. 20 (jne.) tapahtumiin, jossa kuningas Saul yritti tappaa Daavidin ja Daavid joutui pakomatkoillaan piileskelemään milloin missäkin vuoristoseuduilla ja yöpymään luolissa. Daavid ei siis ole kirjoittanut näitä psalmeja kauniiksi liturgisiksi teksteiksi vaan oikeasti henkensä hädässä: ”Kuule, kuinka vaikeroin, en jaksa enää! Vapauta minut vainoojieni käsistä! He ovat minua vahvempia.” (jae 7) Daavid ei siis ollut Bruce Willis -tyyppinen kovaksikeitetty toimintasankari, joka olisi suunnitellut ylivoimaisen vihollisen kukistamista mies kerrallaan.
 
Kuumottavasta tilanteesta huolimatta psalmista näkyy hieno esimerkki, miten kristitty suhtautuu vaikeuksiin: ”Voimani ovat lopussa, mutta sinä näet jokaisen askeleeni.” (jae 4) Ei kielletä vaikeuksia, mutta ei vaivuta epätoivoonkaan. Missä tahansa olemme, mitä tahansa tulee vastaan, kuitenkin voimme olla yhdessä Jumalan kanssa. ”Sinä olet turvani.” (jae 6)
 
Matteuksessa Jeesus jatkaa teemaan sopivasti ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” (jae 33-34).
 

Heikki

Julkaistu

Viikko 44

Maanantai: Jes. 60 Hepr. 13

Vanhan testamentin puolella luemme tällä viikolla Jesajan loppuosaa. Kirjan alkuosassa oli enemmän eri kansoista ja tuomioista, minkä jälkeen puhuttiin paljon tulevasta messiaasta. Nämä viimeiset luvut 60-66 voisi otsikoida vaikkapa ”loistava tulevaisuus”. Näihin lukuihin on kirjattu suuri määrä lupauksia niin Israelin kansalle kuin koko ihmiskunnallekin. Kaikista jakeista ei aina ole helppo päätellä, mihin aikaan ne tarkkaan ottaen viittaavat: paluuseen pakkosiirtolaisuudesta, Jeesuksen aikaan, nykyaikaan, tuhatvuotiseen valtakuntaan, taivaaseen… Ehkä useampaankin. Joka tapauksessa suuret linjat ovat selkeät, Jumala ei hylkää kansaansa eikä ihmiskuntaa, vaikka monenlaista vaihetta mahtuu matkan varrelle.

Juuri nyt monilla tuntuu olevan päällä melkoinen ilmastoahdistus. On varmasti fiksua pyrkiä järjestämään elämämme niin, ettemme kohtuuttomasti rasittaisi tätä palloa, mutta ahdistua meidän ei mielestäni tarvitse. Kristittyjen tehtävä on tuoda toivoa toisillekin: uhkasi meitä sitten sota, nälänhätä, ilmastonmuutos, syöpä tai vaikka lähestyvä asteroidi, meillä on toivo. Jumala voi auttaa meitä kaiken pahan keskellä ja vaikka me lopulta kuolisimme, mitä sitten? Meillä on edessä loistava tulevaisuus!

”Sinun aurinkosi ei enää laske eikä kuu katoa, sillä Herra on sinun ainaisena valonasi. Sinun murhepäiviesi luku on täyttynyt.” (Jes. 60:20)

Tiistai: Jes. 61 Jaak. 1

Uuden testamentin puolella luemme tällä viikolla suurimmaksi osaksi Jaakobin kirjettä. Sen on ilmeisesti kirjoittanut Jeesuksen veli Jaakob, joka on äänessä Apostolien teoissakin. Hän oli Jerusalemin seurakunnan johtaja ja kärsi marttyyrikuoleman vuonna 62. Kirje on hiukan erilainen kuin muut uuden testamentin kirjeet ja se on aiheuttanut päänvaivaa mm. Lutherille, jonka mielestä Jaakob painottaa liikaa tekojen merkitystä. Jos lukiessaan kuitenkin muistaa, että olemme pelastettuja Jumalan lapsia nimenomaan Jeesuksen sovitustyön ansiosta, kirje tuuppii meitä elämään rohkeasti elämää, joka tuo Jumalalle kunniaa.

Puhuin muutama viikko sitten KohtaamisPaikassa siitä, miten Jumalan perimmäinen tahto, ihanne, eroaa joissain asioissa meitä ympäröivistä arvoista ja asenteista. Yksi seikka, jonka mainitsin, oli kielenkäyttö. Jaakob sanoo aika rajusti: ”Jos joku luulee olevansa Jumalan palvelija mutta ei pysty hillitsemään kieltään, hän pettää itsensä ja hänen jumalanpalveluksensa on turha.” (Jaak. 1:26) Nykymaailmassa, jossa valehdellaan, huijataan, puhutaan härskejä, yllytetään vihaan ja puhutaan pahaa toisista, meidät on kutsuttu puhumaan totta ja hyvää, siunaamaan ja arvostamaan toisia.

Keskiviikko: Jes. 62 Jaak. 2

Jaak. 2:17 tiivistää eilen mainitsemani Jaakobin korostuksen: usko ilman tekoja on kuollut. Jos ajatus kuulostaa kovin radikaalilta, on hyvä ottaa viereen Jeesuksen omat sanat Matt. 7:26: ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle.” Jeesus ja Jaakob puhuvat samasta asiasta. Evankeliumin on siis tarkoitus muuttaa meitä, muokata asenteitamme ja toimintatapojamme.

Käytännön esimerkkinä voisi soveltaa Jaakobin luvun alkua maahanmuuttajiin, joita on tullut ja toivottavasti jatkossakin tulee mukaan KohtaamisPaikkaan. Ovatko he meille samanarvoisia kuin muut? Kysymmekö heiltä kuulumisia kuten vaaleammilta veljiltämme? Kutsummeko heitä mukaan yhteisiin juttuihimme? Yritämmekö tehdä heidän olonsa mukavaksi joukossamme? 

Torstai: Jes. 63 Jaak. 3

Jahas, Jaakob jatkaa vielä kielen ja puheen hallinnasta. Mutta ei siitä sen enempää, nostan sen sijaan esiin yhden lauseen: ”Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin.” (jae 2) Tämä kiinnittää huomiota sikäli, että kun Jaakob paasaa koko kirjeensä siitä, miten kuuluu elää oikein ja hyvin, puhua, toimia ja ajatella, jää helposti mielikuva tiukkapiposta joka itse varmaankin elää ns. täydellistä elämää. Mutta ei näin ollut! Jaakob oli kipeän tietoinen siitä, että virheitä sattuu ja omassakin elämässä on puutteita, mutta ei se silti estänyt häntä puhumasta ihanteiden puolesta.

Tämä teema tulee henkilökohtaisesti lähelle, kun kirjoittaa näitä kommentteja tai valmistelee vaikka julkista opetusta. Pieni ääni olkapäällä kyselee, mikä minä olen tällaisia puhumaan ja että uskottavuuteni olisi ihan olematon, jos toiset tietäisivät kaikki ne kerrat, jolloin olen itse epäonnistunut… Mutta tässä ollaankin samalla ytimessä: meidät on kutsuttu pitämään esillä sitä ihannetta, jonka Raamatusta luemme ja tiedämme oikeaksi. On totta, että epäonnistumme itsekin jatkuvasti, mutta kaiken sen me saamme anteeksi Jeesuksen sovitustyön vuoksi. Ei meidän tarvitse pinnistellä pelastuaksemme, vaan saamme vapaina ja ilman stressiä etsiä Isän tahtoa elämäämme.

Perjantai: Jes. 64 Jaak. 4

Jaakobista jäin ajattelemaan viimeistä jaksoa, sitä miten liian itsevarmoina suunnittelemme tulevaisuutta emmekä huomioi, miten epävarmalla pohjalla elämämme lopulta on. Pari päivää sitten sain tiedon erään ikäiseni ihmisen menehtymisestä äkilliseen sairaskohtaukseen enkä voi välttyä ajattelemasta häntä näiden jakeiden kohdalla. Olin aiemmin rukoillut hänen puolestaan, rukouksiin oli vastattukin – ja yhtäkkiä hän onkin poissa. ”Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu.” (jae 14)

Toisaalta on kuitenkin niin, että mitä enemmän on tekemisissä ihmiselämän rajallisuuden kanssa, sitä enemmän pääasia kirkastuu. Kun elämme kerran jokaisen päivän Isän kädellä, ei lopulta ole niin suuri merkitys sillä, loppuuko tämä maallinen taaperrus ennemmin vai myöhemmin.

Lauantai: Jes. 65 Jaak. 5

Jaakobin kirjeen viimeisessä luvussa kiinnittyy huomioni jostain syystä yhteisöllisyyteen. Meidän tulisi elää sovussa, tunnustaa syntimme toisillemme, rukoilla toistemme puolesta ja ohjata harhautuvia takaisin oikealle polulle. Tuohon aikaan seurakuntaelämä olikin varmaan automaattisesti hyvin yhteisöllistä, meillä taas on painolastina länsimainen yksilökeskeisyys, jolloin uskonelämästäkin tulee yksilösuoritus.

Kuuntelin jokin aika sitten erästä jumalanpalveluselämään liittyvää keskustelua, jossa eräs kirkossakävijä painotti, ettei halua yhteisöllisyyttä. Hän halusi tulla kirkkoon yksin, katsoa rauhassa papin esittämän messun ja lähteä sen jälkeen yksin pois keskustelematta kenenkään kanssa. Kai meitä on moneen lähtöön, mutta aika vieraalta tällainen ajatusmalli kuulostaa itselleni. Pikemminkin toivoisin, että erilaiset ihmissuhteet kutoisivat meitä entistä enemmän lähemmäksi toisiamme, tapahtui se sitten muodollisesti esimerkiksi ryhmien muodossa tai epävirallisesti vaikka pyytämällä kirkolla tapaamaani ihmistä iltapalalle.

Sunnuntai: Jes. 66 1. Piet. 1

Palataanpa viikon lopuksi vielä Jesajan pariin. Evankeliumeista ja Ilmestyskirjasta tutut viimeisistä ajoista kertovat kuvat tulevat vastaan jo Jesajan viimeisissä luvuissa: Jeesuksen paluu, viimeinen tuomio, uusi taivas ja uusi maa, pysyvä ilo ja rauha. On varmaan myös niin, että Jeesus ja apostolit käyttivät mielellään samoja Jesajan käyttämiä kielikuvia, jotka olivat kuulijoille jo entuudestaan tuttuja. Se, mitä tulee kerran olemaan, menee todennäköisesti niin paljon nykyisen käsityskykymme ulkopuolelle, että sen kuvaaminen tällä sanastolla on aika vaikeaa.

Jollain lailla ajattelen, että maailmanhistorian huipennus käärii aika lailla pakettiin ne teemat, joita tälläkin viikolla olemme pohtineet. Taivaassa ei tarvitse murehtia ilmastonmuutosta eikä elämän rajallisuutta. Silloin pääsemme vihdoin eroon synnistä ja voimme keskittyä kunnolla Jumalan tahdon mukaisiin asioihin, näemme vihdoin millaista on, kun Jumalan tahto oikeasti tapahtuu. Varmaan yhteisöllisyyskin puhkeaa aivan uuteen kukkaan! Loistavaa tulevaisuutta odotellessa… 

Heikki

Julkaistu

Viikko 43

Maanantai: Jes. 53 Hepr. 6

”Hän kantoi meidän kipumme.” Joskus nuorempana ajattelin, että Jeesus on kuollut syntiemme edestä jollain tasolla ”ylhäältä käsin”. Ajattelin, että sovinto on tehty, mutta että nyt Jumala lähinnä sietää meitä ja Häntä kiinnostavat enimmäkseen syntilistamme, ei niinkään se, mitä meille oikeasti kuuluu tai miltä meistä tuntuu. Mutta luepa Jesajan kirjan 53 luku! Jeesus ei ole todellakaan ottanut maailman pahuutta pois sormia napsauttamalla, vaan mennyt läpi niiden kipujen, joita me kaikki tunnemme joskus. Jeesus ymmärtää elämän murheita, sotkuja ja ongelmia. Mutta mikä parasta: Hän voi todella auttaa, sillä paitsi että Hän koki langenneen maailman itse, Hän myös voitti sen.

Heprealaiskirjeen kuudes luku painottaa pysymistä Jeesuksessa ja Jumalan varmassa lupauksessa tulevasta toivosta. Lisäksi sen ensimmäinen jae on väkevä: ”Älkäämme siis enää viipykö Kristuksen opin alkeissa, vaan edetkäämme täyteen tietoon.” Tietenkään meistä kukaan ei koskaan voi ymmärtää Jumalaa täysin, eikä käsitys pelastuksen luonteesta muutu uskon kasvaessa, mutta varmasti luonnollinen reaktio hyvään Jumalaan tutustumisessa on kaivata lisää. Kuten onnellisessa parisuhteessakin toisesta halutaan oppia lisää, halutaan tehdä yhdessä juttuja ja halutaan mennä yhdessä eteenpäin. Ilman tällaista asennetta suhteen kehitys saattaa kääntyä helposti vastakkaiseen suuntaan, niin ihmissuhteissa kuin Heprealaiskirjeen mukaisesti myös Jumala-suhteessa.

Tiistai: Jes. 54 Hepr. 7

Meistä jokainen on varmasti tottunut elämässä enemmän tai vähemmän siihen, että hyvät asiat pitää ansaita. Tee kovasti töitä, niin saat opiskelupaikan tai palkankorotuksen. Raivaa kalenterista aikaa, niin ihmissuhteet eivät kärsi. Harrasta liikuntaa ja syö terveellisesti, niin pysyt terveenä. Varmaan siksi tuntuu välillä niin vaikealta ymmärtää, että Jumala on pelastanut meidät täydestä armosta. Jumala sanoo Israelille: ”Vain tuokioksi, vihani vimmassa, minä käänsin kasvoni sinusta pois, mutta minä armahdan sinua, minun uskollisuuteni on ikuinen, sanoo Herra sinun lunastajasi.” Jumala ei armahda siksi, että Israel ansaitsisi tulla armahdetuksi, vaan siksi, että Jumala on uskollinen ja Jumala rakastaa. Heprealaiskirjeen seitsemäs luku puhuu samasta asiasta Jeesuksen kautta. ”Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan.”

Melkisedek avautuu vaikeasti maallikkolukijalle. Eero Junkkaala kuitenkin avaa hänen olemustaan hyvin kirjassaan Esseitä Uuden testamentin vaikeista kohdista. Melkisedek oli todennäköisesti Salemin kuningas, mutta koska häntä ei mainita Raamatun sukuluetteloissa, hänellä ”ei ole isää ja äitiä”. Hän toimi tärkeänä Jeesuksen esikuvana, sillä hänen kauttaan oli nähtävissä Jumalan vala siitä, että papillisia tehtäviä voisi toimittaa joku muukin kuin leeviläinen pappi, ja tämä pappeus olisi jopa korkea-arvoisempaa. Leeviläiset papit toivat uhreja itsensä ja kansan puolesta, mutta Jeesus toi kertakaikkisen uhrin uhraamalla itsensä koko maailman syntien puolesta.

Keskiviikko: Jes. 55 Hepr. 8

Parikymppisenä nuorena aikuisena olen ollut tekevinäni sen havainnon, että ihmisen halu olla uskossa riippuu ehkä eniten siitä, uskooko hän, että Jumala on hyvä. Uskomiseen eivät riitä järkiperustelut, sillä kaikkihan meistä ymmärtävät, ettei maailmankaikkeus ole voinut syntyä tyhjästä tai että ihmisen moraali loppuu auttamattomasti kesken elämän harmaudessa. Näin ollen tarvitsemme jatkuvasti muistutusta siitä, että se, johon uskomme, on todella kaiken etsimisen arvoinen. Jesajan kirjan 55. luku vakuuttaa, että Jumala on hyvä. Jumala haluaa jakaa hyvyydestään ja antaa anteeksi. Jumala haluaa tehdä ihmisessä ainutlaatuisen muutoksen, ja se päihittää kaiken sen, mitä maailma voi antaa, sillä ”niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella”.

Heprealaiskirjeen kahdeksannessa luvussa ”tullaan asian ytimeen”. Uusi liitto on tullut voimaan Jeesuksen kautta, ja ihmisillä on nyt suuri etuoikeus tuntea Jumala ja saada syntinsä anteeksi. Jumala lupaa, että kaikki saavat oppia tuntemaan hänet, pienimmästä suurimpaan. Tämä kuulostaa ainakin minusta hurjan hellyttävältä, kun Alepan kassalta käsin katselen eri ikäisiä ihmisiä ja mietin, miten paljon Jumala heitä kaikkia mahtaakaan rakastaa.

Torstai: Jes. 56 Hepr. 9

Jesajan 56. luvussa puhutaan Jumalan käskyjen pitämisestä ja Israelin sokeista paimenista. Luvussa esitetään pitkästi esimerkkejä siitä, miten muukalaiset ja eunukit olivat huolissaan siitä, saavatko myös he palvella Jumalaa. Tarkempi historiallinen ja teologinen tietämys todennäköisesti auttaisi ymmärtämään paremmin näiden ihmisryhmien tilanteita, mutta oli konteksti mikä tahansa, on kuitenkin hurjan lohdullista nähdä, miten tällaisissakin tilanteissa Jumala haluaa lohduttaa. Monet meistä ajattelevat jossain elämänsä vaiheessa, että emme täytä Jumalan vaatimuksia hyvälle kristitylle. Olemme liian pieniä tai epävarmoja, liian outoja tai rikkinäisiä. Mutta ei Jumala sellaisiin seikkoihin katso. Jumala haluaa, että jokainen jolla on kaipaus Hänen puoleensa, saa tulla vapaasti Hänen yhteyteensä!

Heprealaiskirjeen puolella jatketaan edelleen sen alleviivaamista, miten suuren uhrin Jeesus on antanut vuodattamalla verensä ristillä. Vanhan liiton säädökset ovat heijastelleet jotain tulevasta, mutta vasta Jeesuksen myötä on annettu kertakaikkinen uhri, jota ei tarvitse enää toistaa. Näihin jakeisiin on hyvä pysähtyä ja todella sisäistää se, miten ihmeellinen ja kallis on se armo, jota meille Jeesuksessa tarjotaan.

Perjantai: Jes. 57 Hepr. 10

Ihmiselle on luontaista etsiä elämän tarkoitusta, joka toisi sekasorron keskelle merkityksen ja rauhan. Ihan yhtä lailla on ajateltu, että elämän tarkoitus on tehdä hyväntekeväisyyttä, pitää hauskaa, perustaa perhe tai luoda hieno ura. Näissä asioissa ei tietenkään ole itsessään mitään väärää, mutta niiden ongelma on siinä, ettei elämän tarkoitus lopulta löydy itse elämästä, vaan sen ulkopuolelta. Jesajan 57. luvussa Jumala puhuu siitä, miten Hän antaa omilleen rauhan, lähelle ja kauas. Tämän hän tekee ottamalla omakseen, johdattamalla ja antamalla anteeksi. Minä henkilökohtaisesti uskon, että siitä löytyy elämän tarkoitus. Mikään ei anna asioille samalla tavalla merkitystä ja rauhaa kuin se, että tämän kaiken keskellä on Jumala, joka johdattaa ja rakastaa.

Heprealaiskirjeen kymmenennen luvun loppu on tiukkaa sanaa puhuessaan luopumisen vakavuudesta. Jae 31 on oikeastaan jopa hauskan suorapuheinen: ”On kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin”. Kristinusko on eri uskontoja vertaillessa samaan aikaan sekä maailman armollisin että ankarin uskonto. Jeesuksen sovintoveri on ihme ja pelastus niille, jotka sen ottavat vastaan, mutta niille, jotka eivät usko tai jotka luopuvat, se on tuomio. Nämä eivät ole helppoja asioita, kun katsomme ei-uskovia ystäviämme tai kipuilemme oman epäuskomme kanssa. Siksi pitäisin ehdottoman tärkeänä, että seurakunnissa ei vaiettaisi Jumalan ankarasta puolesta, sillä emme voi kiistää sen olemassaoloa ja tarvitsemme sen ymmärtämiseen toistemme tukea.

Lauantai: Jes. 58 Hepr. 11

Jesajan kirjan 58. luvussa Jumala moittii kansaa vääränlaisesta sapatin vietosta. Sapattina tekeydyttiin ulkoisesti hyvinkin uskonnollisen ja hartaan näköiseksi, mutta todellisuudessa ihmisten sydämet olivat täynnä itsekeskeisyyttä. Jumala selittää pitkästi, miten sapattia vietetään oikein: rakastamalla ja tekemällä hyvää. Luulenpa, että nämä muistutukset ovat erittäin ajankohtaisia myös nykyään. Meidän ei pitäisi juosta muilta ihmisiltä saatavan arvostuksen perässä, vaan tehdä nöyrin ja kiitollisin mielin sitä, mikä on parhaaksi lähimmäisellemme. Jeesus lupaa, että näissä tilanteissa Hänen Isänsä, joka on Taivaassa, palkitsee meidät.

Heprealaiskirjeen yhdestoista luku kertoo upeasti Vanhan testamentin henkilöiden kautta uskon voimasta saada ihmisiä liikkeelle, miten usko on saanut ihmiset kaipaamaan jotain tätä maailmaa parempaa. Tässä on kuitenkin tärkeää muistaa, että näiden ihmisten rohkeus on ollut uskon seuraus eikä syy. Hekin olivat kaikki aivan tavallisia tallaajia, kuten muistamme, mutta Jumalan suuruus vaikutti heissä uskon ja usko teot. Näin ollen he toimivat meille tärkeänä esimerkkinä siitä, miten voima tulee täydelliseksi heikkoudessa, kun pieni ihminen kohtaa suuren Jumalan.

Sunnuntai: Jes. 59 Hepr. 12

Katolilainen ystäväni sanoi kerran: ”Synti on pohjimmiltaan sitä, että pidät jotain asiaa parempana kuin Jumalaa.” Jesajan kirjan 59. luku vaikeroi, miten kaikki ihmiset ovat luopuneet Herrasta, eikä maan päällä ole oikeutta. En usko, että Jumala tarkoittaisi tässä sitä, että maan päällä olisi täysi sekasorto. Varmasti aina ihmiset ovat sinänsä yrittäneet parhaansa ja kaikenlaista hyvääkin on tapahtunut. Mutta se mikä on saanut pahat asiat tapahtumaan ja mikä on säilynyt meidän päiviimme saakka, on juuri se, mihin katolinen ystäväni viittasi. Se, että emme rakasta Jumalaa yli kaiken, vaan luovumme Hänestä. Emme voi asettua hyvyydessä tai pahuudessa paremmuusjärjestykseen, sillä Jumalan edessä me kaikki olemme tehneet tuon synnin, josta kaikki muut synnit saavat alkunsa.

Heprealaiskirjeen kahdestoista luku julistaa väkevästi siitä, miten kaikki kärsimykset lopulta koituvat meidän parhaaksemme. Elämä ei ole aina helppoa, eikä varsinkaan elämä kristittynä, mutta suuri Jumalamme pitää kaikesta huolta. ”Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa.” Minun mielestäni tämä on yksi Raamatun ahdistavimpia kohtia. Mutta täytyy huomata, että se on kirjoitettu rohkaisuksi. Vastoinkäymiset eivät ole merkki Jumalan välinpitämättömyydestä, vaan ne tarjoavat meille mahdollisuuden kasvaa uskossamme ja juurtua syvemmin Jumalaan.

Esteri