Kategoria: Luemme Raamattua

1. Moos. 45

Vihdoinkin Joosef lopettaa leikkinsä ja paljastaa veljilleen, kuka hän oikeasti on. Samalla hän antaa koko kertomukselleen uuden tulkinnan:

Te ette siis lähettäneet minua tänne, vaan Jumala, ja hän asetti minut faraon neuvonantajaksi, koko hänen valtakuntansa herraksi ja Egyptin maan valtiaaksi.

Tähän mennessä olemme lukeneet, että Herra oli Joosefin kanssa ja siksi hän menestyi kaikessa, mutta nyt mennään pidemmälle. Jumala oli se, joka oli jokaisen elämänvaiheen takana. Tämä on mielenkiintoista sikäli, että olisi varmasti ollut muitakin tapoja viedä Joosef Egyptiin kuin myydä hänet orjaksi sinne päin matkustaville kauppiaille. Toki nuorena Joosef oli kovaa vauhtia kasvamassa hemmotelluksi kiusankappaleeksi, mutta nöyryyden opetteluun on varmasti pehmeämpiä tapoja kuin egyptiläinen vankila. Joosefin oma käsitys oli kuitenkin tuo, ja hyvä niin. Ajattelen kuitenkin, että se ei ole ainoa mahdollinen tai edes ainoa positiivinen tulkinta. 

Joosef pystyi ennen kaikkea antamaan anteeksi veljilleen, koska hän näki Jumalan käden kaiken takana. Mitä jos hän olisi vaikka mieltänyt elämänvaiheensa klassisena hyvän ja pahan välisenä taisteluna?  Hyvä olisi tietenkin lopulta voittanut, vaikka paha olisikin yrittänyt kampittaa joka välissä. Tässä tarinassa kuitenkin Joosefin veljet olisivat olleet pahan puolella ja heidän tekonsakin suoraa vihollisuutta Jumalaa kohtaan. En tietenkään usko, että Joosefin mielestä veljet tekivät oikein heittäessään hänet kaivoon tai että Potifarin vaimo oli Jumalan asialla syyttäessään häntä raiskausyrityksestä. Hän ei kuitenkaan nähnyt heitä vihollisina ja ymmärsi, että Jumala on kaiken yläpuolella. 

Kun Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä siitä, että me emme taistele ihmisiä vastaan, niin luulen että taustalla oli vähän samanlaisia ajatuksia. Tämä ei ole ihan helppo läksy oppia ja Joosefin veljillä oli nyt edessään urakka, kun he joutuivat punnitsemaan koko elämäänsä uudelleen. Ehkä Joosef siksi evästi heitä matkaan kieltämällä heitä riitelemästä matkalla!

2. Tess. 3

Paavali on lopettelemassa kirjettään ja tyypilliseen tapaansa kehottaa lukijoitaan rukoilemaan. Ei taida olla montaa kirjettä, jossa Paavali ei kehottaisi rukoilemaan. Samalla tavalla hän lähes aina ,muistaa mainita rukoilevansa vastaanottajiensa puolesta. Nämä ovat niin tuttuja kohtia, että niiden keskeisyys tuppaa unohtumaan. 

Kirje ei kuitenkaan lopu tähän. Tuntuu siltä että Paavali yhtäkkiä muistaa vielä yhden asian ja hän kehottaa kaikkia ansaitsemaan itse elantonsa. Kristittyjen keskinäinen rakkaus on päämäärä,  mutta se ei tietenkään merkitse hyväksikäytön sallimista. Vaatimus rakkauteen pitäisi aina kohdistua meihin itseemme, ei toisiin ihmisiin. Tämä on tärkeä periaate ja hyvä muistaa myös meidän aikanamme.

Marko 

1. Moos. 44

Mukavan päivän ja yhteisen ruokailun jälkeen Joosefin veljien maailma romahtaa. Paluumatkalla Benjaminin hallusta löytyy hopeamalja ja häntä uhkaa orjuus. Nyt punnitaan veljesten uskollisuus isäänsä ja Benjaminia kohtaan. Minusta vaikuttaa siltä, että heitä enemmän kauhistuttaa palata takaisin kotiin ilman Benjaminia. Varsinkin tietysti Juudaa, joka oli vannonut Jaakobille pitävänsä Benjaminista huolta oman henkensä kaupallakin. Kun mietin tätä asiaa, niin luulen, että veljekset jotenkin tajusivat, että tämä on lavastus ja ainoa mahdollinen lavastaja on tuo kummallinen egyptiläinen. Mutta eivät he sitä oikein voineet ääneenkään sanoa, eikä asiassa ollut toisaalta mitään järkeä. Joten heidän päänsä oli varmasti aivan sekaisin.

Draama on siis huipussaan, mutta jäin miettimään, että mitä tästä voisi nyt sitten oppia tai mihin edes samaistua. Luulen, että eniten tarttumapintaa löytyy Juudan puheesta. Hän oli antanut Jaakobille lupauksensa ja nyt hän lunasti sen tarjoutuen jäämään orjaksi Benjaminin sijasta. Minusta tuntuu, että nykyään ajatellaan, että lupaukset ovat ehdollisia. Tärkeintä on uskollisuus omalle itselle ja hyvinvoinnille, ja jos ne ovat uhattuina, niin mahdolliset lupaukset unohtuvat. Raamatussa lupaus on lähtökohtaisesti sitova. Toki siitä löytyy paljonkin esimerkkejä lupausten rikkojista, mutta tuollainen käytös tuomitaan aina.

---

2. Tess. 2

Tässä luvussa palataan tuttuun aiheeseen. Paavali kertoo, että Herran päivä ei ole välittömästi käsillä. Yksi merkki sen tulemisesta on vääryyden ihminen, jota luvun otsikossa nimetään antikristukseksi. Tämän luvun perusteella kyse ei ole niinkään Jeesuksen vastustamisesta kuin ”vaihtoehtoisesta messiaasta”, joka korottaa itsensä kaiken yläpuolelle, tehden tunnustekoja ja ihmeitä. Pinnallisesti katsoen häntä siis voisi luulla Jeesukseksi, mutta olemukseltaan hän on täysi vastakohta, ja siksi häntä nimitetäänkin anti- eli vastakristukseksi. Luulen, että tunnistamista helpottaa se, että mietimme Jeesuksen kiusauksia. Minkälainen Jeesuksesta olisi tullut, jos Hän olisi langennut niihin kaikkiin? Ainakin seuraavat asiat tulevat mieleen:

• Hänen identiteettinsä perustuisi tekoihin, ei Jumalan ilmoitukseen.

• Tunnusteoilla ja ihmeillä olisi tarkoitus korostaa tekijäänsä, ne eivät olisi merkkejä Jumalan valtakunnan tulemisesta, vaan pelkkiä temppuja.

• Valta ja asema ovat hänen toimintansa keskeinen tavoite.

Oikeaa ei erota väärästä näyttävyyden perusteella. Siksi tämä luku kannustaa todella perehtymään Jeesukseen, Hänen luonteeseensa ja sanomaansa.

---

Marko

1. Moos. 43

Joosef ei vielä paljasta itseään veljilleen, mutta muuten hänen käytöksensä on aika läpinäkyvää. Hän uteli ummet ja lammet heidän suvustaan. Paljastavinta taisi olla se, että hän järjesti veljekset kysymättä ikäjärjestykseen heidän pidoissaan ja kohteli Benjaminia kuin kuninkaallista. Kaiken tämän keskellä hän ei meinannut kyetä hillitsemään itseään ja poistui kesken kaiken sivuhuoneeseen itkemään. Jos muut olisivat yhtään osanneet aavistaa, että Joosef oli vielä elossa ja päässyt näin merkittävään asemaan, he olisivat tunnistaneet hänet heti.

Mielenkiintoinen yksityiskohta tässä luvussa oli seuraava lause: ”Egyptiläiset eivät aterioi heprealaisten kanssa; se on egyptiläisistä sopimatonta.” Tämän taustoja on tietenkään mahdotonta tietää, mutta se kertoo siitä, että naapurikansojen välillä oli aikamoinen juopa, jos he eivät mahtuneet samaan ruokapöytäänkään. Tässä mielessä Joosef voidaan nähdä myös sillanrakentajana eripuraisten kansojen välillä. Näen tässä menetetyn mahdollisuuden, mutta myös laajemman Jumalan suunnitelman. Raamatussa on paljon esimerkkejä poikkeuksellisen hurskaista yksilöistä, jotka pääsivät muiden kansojen keskuudessa merkittävään asemaan. Joosef, Ester, Daniel, Hananja, Misael ja Asarja tulevat mieleen. Totta kyllä, melkein kaikki tässä listassa ovat peräisin Danielin kirjasta. Joka tapauksessa tämä kertoo siitä, että huolimatta israelilaisten erityisasemasta, he eivät olleet koskaan täysin eristyneitä. Jumalan siunaus saattoi siis koskettaa myös toisia kansoja.

2. Tess. 1

Vainojen keskellä elävä seurakunta varmasti tarvitsi rohkaisua. Ehkäpä siksi Paavali kirjoittaa, että hän kokee velvollisuudekseen kiittää Jumalaa tessalonikalaisista. Kiitoksen syyksi kelpasi vanha tuttu sanapari: usko ja rakkaus. Olisikohan pikkuhiljaa pakko sisäistää se, että keskinäinen rakkaus ei ollut ensimmäisille kristityille vain sanahelinää, vaan elimellinen osa sitä, miten he käsittivät Jeesuksen seuraamisen. Se oli myös Jeesuksen opetuksen ytimessä, kuten käy ilmi vaikka vuorisaarnasta tai ylimmäispapillisesta rukouksesta. Varmasti keskinäinen yhteys auttoi myös kestämään vainoja ja muuta vastustusta.

Jäin miettimään sitä, että Paavali ei oikeastaan puhu seurakunnasta paljoakaan. Hän puhuu ”veljistä” eli ihmisistä. Hänelle uskonelämä ei merkinnyt järjestettyä toimintaa, vaan yhteyttä toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Tämä antaa myös vahvan vihjeen siitä, mihin seurakunnan kokouksissa kannattaisi keskittyä.

Marko