Kategoria: Luemme Raamattua

Jes. 28

Tämän luvun symboliikka on itselle sen verran vierasta, että hienoudet jäivät varmaan ymmärtämättä. Ovatkohan esimerkiksi varhaisviikunat erityisen hyviä? Tai miksi puhutaan Efraimin juomareista? Efraimin aluetta kutsuttiin Samariaksi, mutta pitää muistaa, että tässä puhutaan ajasta ennen pakkosiirtolaisuutta. Tuohon aikaan Samariassa ei siis asunut samoja samarialaisia, joista puhutaan myöhemmin  Raamatussa. Tekstistä käy ilmi, että alue oli vaurasta. Kaupunkia kutsutaan ihanaksi. Se on kuin kruunu tai seppele vuoren huipulla. Kaunis päältä, mutta pinnan alla sillä meni vähän heikommin, koska se oli täynnä juomareita. Mistähän kertoo se, että johonkin on pesiytynyt sellainen kulttuuri,  jossa liiallinen alkoholin käyttö on tavallista tai hyväksyttävää? Vai pitäisikö kysyä, että jos näin käy, niin mitkä asiat runsas alkoholin käyttö korvaa? Ainakin se tuo lisää ongelmia ja ennen pitkää koko elämä alkaa pyöriä sen ympärillä.

Kun tämä ihana kaupunki on lopulta hotkaistu kuin varhaisviikuna, niin Herra lupaa olla itse ihanana kruununa ja ylväänä seppeleenä jäljelle jääneille. Ulkoista loistoa ei enää ole, mutta sisäisesti menee onneksi paremmin. Tämä on toistuva teema Jesajan kirjassa. Profeetta ei lupaa, että mitään pahaa ei koskaan tapahtuisi. Sen sijaan hän lupaa, että Jumala on kansansa kanssa pahojen asioiden tapahduttuakin.

Luvun loppupuolella on tuttu kohta kulmakivestä. Teksti muistuttaa Jeesuksen vertausta kahdesta rakentajasta, joista toinen rakensi hiekalle ja toinen kalliolle. Sitten tuli rajuilma ja paljasti rakenteiden erot. Jesajakin puhuu tulevasta rajuilmasta. Samoin kuin Jeesuksen vertauksessa, se tulee koettelemaan perustuksia myöten, kuinka kestävällä pohjalla elämä lopulta on. Jeesuksen vertauksessa kalliolle rakentamista on se, että noudattaa vuorisaarnassa annettuja opetuksia. Tässä luvussa ei suoraan sanota, mikä kestävä pohja on, mutta siinä  kerrotaan, että se liittyy oikeuteen ja vanhurskauteen. Minulle tämä puhuu tietenkin Jeesuksesta itsestään. 

2. Kor. 11

Nyt saadaan näkökulma alkuseurakunnan elämään. Se ei ollut helppoa ja yksinkertaista, vaan aikamoista kaaosta. Erilaisia opettajia ja käsityksiä oli paljon. Paavali puhuu jopa ”toisesta Jeesuksesta”.  Julistettiin siis Jeesusta, mutta niin, että Häntä ei enää alkuperäiseksi tunnista. Mistäpä oikean sitten tunnistaa? Paavali antaa ohjenuoraksi rakkauden. Toinen mittatikku voisi olla toiminnan takana olevat motiivit. Paavali ei yrittänyt millään tavalla hyötyä korinttilaisista taloudellisesti tai muutenkaan. 

Vaikka Paavali puhui rakastavasti, niin se ei tarkoita sitä, että Paavalin puhetta olisi ollut aina helppo ottaa vastaan. Siinä saattoi aika ajoin olla tiukkaakin tekstiä. Mutta kaikesta paistaa läpi huoli kuulijoiden hyvinvoinnista.  Olisikohan tässä yksi ohjenuora lisää oikean opettajan tunnistamiseen? Väärät opettajat haluavat neuvoa meitä,  jotta elämämme ja maailma yleensäkin olisi enemmän sellainen kuin he haluavat. Oikeat opettajat haluavat neuvoa meitä, jotta elämämme olisi parempaa. Minusta tuntuu, että tästä voisi olla vielä paljonkin löydettävää.

Marko

Jes. 27

2. Kor. 10

Päivän Uuden testamentin kohdassa on mielenkiintoista tekstiä ylpeilystä. Paavali sanoo kahteen kertaan, että hän ei ”ylpeile kohtuuttomasti”. Lisäksi Paavali sanoo, että ”Voimme ylpeillä omista emmekä toisten aikaansaannoksista. ”Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.”” (Jakeet 16-17) Käsittelimme jo tällä viikolla sitä, miten Raamatussa selvästi sanotaan, että on olemassa tervettä murhetta. Nyt voisimme vielä viikon päätteeksi miettiä, mitä Paavali tarkoittaa, kun hän näyttäisi sanovan lievän ylpeilyn olevan toisinaan kristitylle mahdollista.

Kokonaisuudessan on hyvä huomata, että Paavali tuskin olisi kirjoittanut ylpeilystä tällä tavalla suoraan, ellei olisi ollut pakko. Korintin seurakunnassa oli ihmisiä, jotka haastoivat Paavalia ja väheksyivät häntä. Siksi Paavalin täytyi puolustaa asemaansa häpeilemättömästi. 

Kun tekstin kokonaissanomaa tarkastelee, minusta vaikuttaisi siltä, että Paavali ei tarkoita ylpeilyllä ylpeyttä ihmisiä kohtaan, vaan ylpeyttä siitä, että on saanut tehdä Herran työtä omalla paikallaan. Tällainen ylpeys ei todennäköisesti saa katsomaan ihmisiä nenänvartta pitkin alaspäin, vaan kokemaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan sekä kannustamaan muitakin etsimään omaa paikkaansa Herran työssä. Varmaankin kyse voi olla myös siitä, että oman arvon tuntemisessa pitäisi löytää jonkinlainen kultainen keskitie. Ei ole oikein korostaa itseään ja pyöriä oman navan ympärillä, mutta ei sekään ole oikein, että vähättelee omaa tekemistään tai itseään. Miksi ihmeessä niin pitäisi tehdä (edes meidän suomalaisten), kun kerran Jumala saa loppuviimein kaiken kunnian siitä hyvästä, mitä olemme ja mitä saamme maan päällä aikaan?

Tunnistatko sinä tänään itsessäsi tervettä, epätervettä vain liian vähäistä ylpeyttä? Mielestäni näitä kannattaa välillä pysähtyä pohtimaan arkiajattelun keskellä, sillä ylpeys tai sen puute vaikuttavat ihmeen paljon siihen, miten suhtaudumme itseemme ja toisiimme. Samalla muistetaakoon koko ajan armo ja riittävä rentous.

Kiitos tästä viikosta ja oikein siunattua alkavaa viikkoa!

 

 

Esteri

Jes. 26

2. Kor. 9

Päivän Uuden testamentin kohdassa puhutaan siitä, miten Jumala siunaa korinttolaisia runsaasti, niin että näillä on paljon, mistä antaa. Paavali toteaa, että: ”Tämän palveluksen toimittaminen ei vain täytä pyhien tarpeita, vaan lisäksi se saa yhä useammat kiittämään Jumalaa. Kun te tällä työllänne annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muillekin.” (Jakeet 12-13) Vaikka luvussa viitataan varmaankin myös aineettomaan antamiseen puhuttaessa ”kaikkinaisesta rikkaudesta”, näyttäisi siltä, että paino on aineellisessa antamisessa.

Mitä antamisen teologia voisi meille kertoa? Jos mennään ihan asian alkujuurille, mielestäni Raamatussa antaminen korostaa samalla sekä yksittäisten ihmisen hallintaoikeutta omaan omaisuuteensa että vastuuta yhteisestä hyvästä. Niin, Raamattu on oikeastaan aika kiva kirja sekä oikestolaisille että vasemmistolaisille. Raamattu korostaa monessa kohtaa omaisuuden yksityisyyttä, kun esimerkiksi kymmenestä käskystä kolme suojelee omistusoikeutta. Antaminen menettäisi myös merkityksensä, jos lähdettäisiin siitä, että kaikki ihmisen hankkima on automaattisesti yhteistä. Samaan aikaan Raamattu tuo jatkuvasti esiin, että köyhiä ja leskiä ei saa unohtaa, että raha ei tosiaankaan määrittele kenenkään ihmisarvoa, ja että rahaa tulisi käyttää mitä suurimmasta jumalanpelosta käsin. Raamattu kehottaa jokaista tulemaan Jumalan eteen ja arvioimaan, millaisella määrällä itse voisi osallistua yhteisiin talkoisiin.

Pakko sanoa, että olen miettinyt nyky-Suomen talouskurimuksessa paljonkin sitä, miten kaikki olisi ehkä helpompaa, jos ihmiset ottaisivat Raamatun ”talouspolitiikan” käyttöön. Jos toimintaamme ohjaisi nöyryys, ihan oikeasti meillä kaikilla. Jos lähtisimme siitä, että totta kai huolehdimme jokaisesta, joka tarvitsee apua, mutta emme katsoisi sormien läpi sitä, että joku hyväksikäyttää toisten anteliaisuutta. Jos emme kadehtisi toisiamme, emmekä puolin ja toisin suhtautuisi toisiimme vihamielisesti sen perusteella, miten paljon pankkitilimme saldo näyttää. Jos käyttäisimme yhteisiä varoja oikeasti yhteiseen hyvään, emmekä ajattelisi vastuuttomasti, että yhteistä rahaa voi laittaa ihan mihin tahansa, prioriteettijärjestyksestä viis. Ennen kaikkea: jos muistaisimme, että tarvitsemme sekä vahvoja yksilöitä että vahvaa yhteisöä. Minä en usko, että pelkästään toista tavoittelemalla voidaan koskaan onnistua.

Huomaan, että taloudesta kirjoittaminen tuntuu nykyaikana riskaabelilta. Se kertonee jotain siitä, miten syvällä polarisaatio on keskuudessamme. Rukoillaanhan tänäänkin meille kaikille viisautta talousasioihin, niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla.

Esteri