Kategoria: Luemme Raamattua

2. Aik. 14

Asa kuvataan hyväksi kuninkaaksi. Hän turvautui valtakautensa alussa Herraan, mutta se ei estänyt häntä ”järkeilemästä” ja linnoittamasta kaupunkeja. Tämä oli myös inhimilliseltä kannalta viisasta, koska sota oli tulossa. Tässä luvussa huomiota herätti siinä kuvattujen armeijoiden suuri määrä. Juudalla oli puolen miljoonan miehen armeija ja hyökkäävällä Nubialla peräti miljoona-armeija. Tuollaiset määrät olisivat nykyäänkin vaikuttavia ja hyvin vaikeita ylläpitää ja huoltaa. Mitenköhän se mahtoi silloin onnistua? Luulen, että varsinkin hyökkäävät joukot käytännössä ryöstivät elantonsa sieltä, missä sattuivat kulkemaan. Yritän tällä sanoa sitä, että vaikka tekstissä sota usein kuvataan ”vain taisteluksi” jossakin etäisessä paikassa, niin oikeasti se oli järkyttävä onnettomuus kansalle ja vaaransi koko kuningaskunnan olemassaolon .

Asa voitti nubialaiset Herran avulla ja tästä tuli tapahtuma, johon hänen myöhempiä edesottamuksiaan verrattiin. Se, että hän luotti tilanteessa Jumalaan, näkyi ennen kaikkea siinä, että hän ei hankkinut itselleen liittolaisia. Jos nyt häpeilemättä hengellistän tämän luvun opetukset, niin niitä on kaksi. Ensinnäkin ei ole väärin käyttää päätään ja valmistautua parhaansa mukaan pahojen päivien varalle. Ja kuitenkin toisena asiana täytyy muistaa, että Jumalaan luottamisella on ratkaiseva merkitys tiukoissa tilanteissa. Aasinsiltana voisin muistella tässä Jeesuksen pitkää jäähyväispuhetta Johanneksen evankeliumin loppupuolella. Siitä nousi mieleen sanat:

Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. 

Apt. 8

Minusta on tavallaan huvittavaa, että silloin kun Paavali oli vielä Saul ja vainosi seurakuntaa, hän tahtomattaan vaikutti myös siihen, että Samariassa puhkesi herätys. Filippos ei ehkä olisi koskaan päätynyt sinne ilman Saulia. Se mahtoi olla turhauttavaa!

Tekstissä sanotaan, että kaikki hajaantuivat sinne tänne, apostoleja lukuun ottamatta. Sitähän on jälkikäteen vaikea sanoa, miksi apostolit ylipäätään kykenivät jäämään Jerusalemiin. Jotkut ovat spekuloineet, että vaino koski vain kreikankielistä osaa seurakunnasta, mutta tämän luvun perusteella tuollaista käsitystä ei oikein voi saada. Minusta on joka tapauksessa hieman kummallista se, että Jeesuksen kaksitoista opetuslasta, siis se porukka, jolle lähetyskäsky alun perin annettiin, tuntui olevan kaikkein haluttomin lähtemään liikkeelle.

Nyt siis Samariassa puhkesi valtava herätys ja Jerusalemiin jääneet apostolit lähettivät Pietarin ja Johanneksen paikalle hoitamaan tilannetta. Samarialaiset eivät juutalaisten mielestä olleet oikeauskoisia, joten tilanteessa oli kaikenlaisia jännitteitä. Sen vuoksi Pietarin ja Johanneksen avoimuus tilanteessa on ihailtavaa. He ovat valmiita rukoilemaan samarialaisten puolesta sen kummempia kyselemättä. Selvästi heille riitti se, että tämäkin porukka oli ottanut Jeesuksen ja kasteen vastaan. Se, että samarialaiset saivat Pyhän Hengen vasta kun juutalaiskristityt tulivat paikalle, saattoi myös auttaa toisinpäin ja kaataa ennakkoluuloja, joita samarialaisilla oli juutalaisia kohtaan.

Kaikkinensa tämä luku kertoo minulle siitä, että Pyhä Henki on suuri yhdistäjä. Vaikka joskus näyttää siltä, että viha, katkeruus ja ennakkoluulot ajavat meitä eroon toisistamme, Jumalalle on mahdollista tuoda meidät kaikki yhteen.

Marko

2. Aik. 13

Tässä luvussa annetaan kuningas Abiasta varsin positiivinen kuva, mikä on ristiriidassa sen kanssa, mitä hänestä kerrotaan aikaisemmin (ks. 1. Kun. 15:1-8). Ehkä tässä halutaan korostaa, että hänen elämässään oli myös hyviä puolia ja/tai asioita. Tässä luvussa korostuu ennen kaikkea se, miten hän sodassa Jerobeamia vastaan turvautui hyvin selkeästi Herraan. Herran avulla Abia joukkoineen voitti Jerobeamin ylivoimaiset joukot.

Tämä on hyvin surullinen tarina Israelin sukujen välisestä sisällissodasta, jossa kuoli todella paljon ihmisiä. Tälle voi valitettavasti löytää paljon vertailukohtia ihmiskunnan historiasta. Meilläkin on historiassamme kokemus kansakuntaa repineestä sisällissodasta. Tämän voi myös ehkä ymmärtää vertauskuvallisesti hyvän ja pahan välisestä taistelusta, jota käydään jokaisen ihmisen sisäisessä todellisuudessa. Kuka tai mikä siellä saa vaikuttaa tai kenen tai minkä annamme siellä vaikuttaa? Ihminen ja ihmiskunta tarvitsee mielenmuutosta, jonka vain Jeesus voi saada aikaan.

Apt. 7

Stefanos oli ensimmäinen, joka kuoli sen tähden, että hän uskoi Jeesukseen. Hänestä tuli siis kristinuskon ensimmäinen marttyyri. Stefanoksen marttyyrikuolema oli myös käännekohta alkuseurakunnan historiassa, koska hänen kuolemastaan alkoivat seurakunnan vainot. Kristityt hajaantuivat ja pakenivat, minkä seurauksena evankeliumi levisi entistä laajemmalle. Stefanoksen kuolema oli siis myös ikään kuin siemen evankeliumin leviämiselle.

Kun tämän päivän maailmaa katsoo, niin nytkin käydään kovaa kamppailua sanoista ja niiden merkityksestä. Paljon on niitä, jotka haluavat sanoa ns. viimeisen sanan ja hiljentää eri mieltä olevat. Ehkä tähän loppuun voisi todeta Paavalin sanoin (2. Kor. 10:3-5): ”Me elämme tässä maailmassa mutta emme taistele tämän maailman tavoin. Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita, vaan niillä on Jumalan antama voima tuhota linnoituksia. Me kaadamme kumoon järjen päätelmät ja kaiken, mikä nousee ylpeänä vastustamaan Jumalan tuntemista. Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle.”

Kun tätä kirjoitin, mielessäni alkoi soida Tom Holménin laulu ’Tule kaikeksi mulle, Herra Jeesus’, jota taidetaan kutsua myös Lampaan iltavirreksi. Ehkä tämä nousi mieleeni vain itseäni varten, mutta jos haluat sen kuunnella, se löytyy YouTubesta useampanakin versiona.

Tule, Herra Jeesus!

Pekka

2. Aik. 12

Rehobeamin valtakauden loppu on surullista luettavaa. Varmaankin voisi todeta niin, että siinä oli samanlaisia piirteitä kuin isänsä Salomon valtakauden lopussa, mutta kuitenkin sillä erotuksella, että Salomon valtakauden lopussa oli rauha ja valtakunta oli vielä yksi kokonaisuus.

Onneksi Rehobeam ja hänen johtomiehensä nöyrtyivät Jumalan edessä profeetta Semajan ilmoittaman sanoman jälkeen. Näin Jerusalem vältti täydellisen tuhon. Ehkä tästä voisi sanoa, että Salomon valtakauden ”huipun” perintö oli nyt lähes kokonaan hukattu ja tuhottu vain noin 25-30 vuodessa, jos ajatellaan, että se ajoittui Salomon noin 30. hallitusvuoteen.

Inhimillistä on varmaankin ajatella, että maailman historian käänteet määrittyvät sen mukaan, kenellä on valtaa, voimaa ja viimekädessä aseita tavoitteidensa ajamiseen. Israelin kansan historiaa lukiessa voi kuitenkin havaita, että kaiken taustalla on Jumalan tahto ja toiminta. Jumala käyttää maallisia valtiaita tahtonsa toteuttamiseen, vaikka välillä tuntuu, ettei näin ole.

Mitä vähemmän meillä on ymmärrystä Jumalan tahdosta, sitä hullummaksi tämä maailma menee. Erityisesti länsimaiden kohdalla olen monesti miettinyt, miten ne pikkuhiljaa ovat tuhonneet aikaisempien sukupolvien työn ja perinnön. Enkä tarkoita tällä pelkästään maallisia asioita. Kuinka paljon meillä on aikaa? Lopullinen romahdus voi tulla nopeastikin.

En halua olla mikään maailmanlopun ennustaja ja/tai julistaja, mutta mielestäni on hyvä ymmärtää, ettei mikään tässä maailmassa ole itsestään selvää. Sen vuoksi on hyvä kiinnittää huomio tämän maailman asioiden yli Jumalan valtakunnan asioihin. Ainakin itselleni tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Apt. 6

Apostolien teoissa tämän ja seuraavan luvun päähenkilö on Stefanos. Kovin vähän kerrotaan hänen taustoistaan tai ei oikeastaan mitään. Nimi Stefanos tarkoittaa kreikan kielessä sanaa ’kruunu’ tai ’seppele’. Tämän vuoksi on arveltu, että Stefanos olisi ollut taustaltaan kreikanjuutalainen, mikä osaltaan selittäisi sitä, miksi hänet valittiin yhdessä muiden (ja ilmeisesti myös nimensä perusteella kreikkalaisjuutalaisten miesten) kanssa pitämään huolta leskistä ja muista apua tarvitsevista alkuseurakunnassa puhjenneen ja kieleen perustuneen syrjinnän vuoksi.

Apostolien tekojen kuvauksen perusteella Stefanos oli hyvämaineinen, Hengen ja viisauden täyttämä sekä täynnä uskoa, armoa, voimaa ja Pyhää Henkeä. Hän teki suuria ihmeitä ja tunnustekoja. Rivien väleistä on mielestäni luettavissa, että hän oli myös hyvä opettaja, keskustelija ja johtaja. Stefanos oli yksi alkuseurakunnan keskeisimmistä henkilöistä.

Pekka