Kategoria: Luemme Raamattua

2. Sam. 15

“Mutta Daavid peitti päänsä ja lähti avojaloin ja itkien nousemaan Öljymäen rinnettä”

Edellisissä luvuissa kylvetty katkeruus johtaa Daavidin pojan, Absalomin kapinaan. Pohdin tätä lukiessani taas vanhempana sitä, kuinka tämä on jo kolmas isä Samuelin kirjoissa, jonka omat lapset eivät ole perineet toimivaa suhdetta Jumalaan ja hänen tahtoonsa.

Daavid näyttää ymmärtävän, että tilanne kytkeytyy Jumalan silmissä hänen rikkomukseensa Batseban suhteen. Hänen toimintansa ja asenteensa henkilökohtaisen tragedian edessä puhuttelee minua: kun Absalon hankkii hevosia ja liittolaisia, tekstissä toistetaan useasti, että kuningas pakeni jalkaisin ja pyrki välttämään taistelun. Avojaloin kulkeminen on ehkä ollut aivan erityinen merkki katumuksesta ja nöyryydestä. En voinut olla miettimättä myös Jeesusta, joka kävi oman kamppailunsa Öljymäellä. Mahtoiko hän muistaa Daavidin kulkeneen samalta paikalta ahdingossa.

Jaak. 1

Tänään aloitamme Jaakobin kirjeen. Uudessa testamentissa on useampikin Jaakob niminen henkilö, mutta kirjeen kirjoittajasta tiedämme, että hän oli Jeesuksen velipuoli ja Jerusalemin seurakunnan arvostettu johtaja. Yksi raamatuntutkija kuvaili Jaakobin kirjettä ikään kuin kokoelmana tiivistelmiä hänen keskeisimmistä opetuksistaan ja toinen vertasi sitä Sananlaskuihin, joissa on peräkkäin itsenäisiä viisauksia, mutta ei varsinaista yhtenäistä kaavaa. Tämän huomaaminen auttoi minua paljon!

Tänään minua puhuttelivat jakeet 23-25. “Hän kyllä tarkastelee itseään, mutta poistuttuaan hän unohtaa saman tien, millainen on”. Raamattua, tai mitä tahansa tekstiä on helppo lukea niin, ettei se todella aukea ja uppoa. Olen aika usein juuri se, joka lukee, mutta ei kahden minuutin päästä muista lukemaansa. Sen sijaan muistan hyvin asiat, joiden kanssa olen paininut, varsinkin jos olen keskustellut niistä muiden kanssa. Tämän takia olen hyvin kiitollinen tästä lukuohjelmasta: lukiessani mietin, mihinhän tämän päivän kommentoija on tarttunut ja olen itse saanut otettua aikaa perehtymiselle ja painille. Ja kun jonkin asian kanssa on aikansa paininut, alkaahan se väistämättä valua toimintaankin.

Rakas Taivaallinen Isä. Pyydän, anna sanasi saada sijaa minussa. Anna sen muuttaa minua ja toimintaani. Daavid nöyrtyi sinun edessäsi ja luotti sinuun synkimmillä hetkillään. Anna minulle samanlaista luottamusta ja nöyryyttä.

Ada

2. Sam. 14

Hepr. 13

Heprealaiskirjeen lopussa on hyviä ohjeita Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Kehotukset ohjaavat siihen, miten elää ja toimia, eivät vain siihen, mitä syntiä tulee välttää. Siinä kehotetaan veljesrakkauteen, vieraanvaraisuuteen, kärsivien muistamiseen, avioliiton kunnioittamiseen, kuuliaisuuteen johtajille sekä anteliaisuuteen ja hyvän tekemiseen.

Kaikki nämä tapahtuvat suhteessa toisiin ihmisiin, eikä niitä voi toteuttaa yksin eläen. Niiden noudattaminen voi olla pieniä asioita: toisen rohkaisemista ja anteeksi pyytämistä, muiden kutsumista omaan ruokapöytään, kärsivien muistamista rukouksin, viestein ja taloudellisesti. Se voi olla myös auttamista arjessa, kuten ostoskassien kantamisessa tai muissa käytännön asioissa.

Nämä ja monet muut pienet teot ovat kuitenkin niin tärkeitä, että niistä muistutetaan erikseen kirjeen lopussa.

Pyydän, että Jumala auttaa minua huomaamaan arjessa ne tilanteet, joissa voin tehdä hyvää, ja antaa voimaa toimia niiden mukaan.

Elli

2. Sam. 13

Hepr. 12

”Kun siis meillä on todistajien kokonainen pilvi” on kannustava sanoma. Ne, jotka ovat päässeet perille ja selvinneet kiusauksista, ovat ikään kuin nyt kannustamassa meitä, jotta mekin pääsisimme maaliin. En tahdo luovuttaa kaikkien näiden esikuvien edessä.

Ohjausta ja kuritusta on monenlaista. Vanhemmat voivat joskus antaa lapsen kohdata vaikeuksia puuttumatta suoraan, jotta lapselle kehittyisi sinnikkyyttä, rohkeutta ja kykyä selvitä tilanteista. He voivat myös määrätä tekemään asioita, joista lapsi ei pidä – kuten käymään hammaslääkärissä, tekemään läksyt tai siivoamaan huoneensa. Nämä ovat lapsen parhaaksi, vaikka hän ei itse aina ymmärrä niiden merkitystä.

Jos taas lapsi rikkoo ohjeita – esimerkiksi lyö sisarustaan, valehtelee tai tekee jotain vaarallista – hän saa rangaistuksen ja ohjausta toimia oikein. Vanhempi, joka ei välitä siitä, pärjääkö lapsi, käykö hän lääkärissä tai satuttaako hän muita, toimii laiminlyövästi. Silti suurin osa tällaisesta ohjauksesta tuntuu ikävältä silloin, kun sen itse kokee.

Samalla tavoin Jumala tahtoo, että kasvamme ja opimme. Siksi hän myös ohjaa meitä joskus tavoilla, jotka tuntuvat epämiellyttäviltä. Se ei ole outoa. Hän ei kuitenkaan koskaan jätä meitä yksin, vaan on Henkensä kautta lohduttamassa ja tukemassa meitä myös vaikeissa tilanteissa.

Tänä päivänä näemme, kuinka kaikki luotu voi järkkyä. Rauha, jota on rakennettu pitkään, valtioiden ja talouden vakaus, terveytemme ja tulevaisuutemme – kaikki nämä voivat horjua. Välillä jopa maa järkkyy konkreettisesti pommien, sodan tai maanjäristysten seurauksena.

Tämä järkkyminen tekee tilaa valtakunnalle, joka ei järky ja joka pysyy ikuisesti paikallaan.

Elli