2. Kun. 9, 2. Kor. 2

2. Kun. 9

2. Kor. 2

”Tuollaiselle riittää se rangaistus, jonka useimmat teistä ovat hänelle jo antaneet. Nyt teidän on päinvastoin annettava anteeksi ja lohdutettava häntä, ettei hän menehtyisi suruunsa. Niinpä kehotan teitä jälleen osoittamaan hänelle rakkautta.” (Jakeet 6-8) Paavalin kerronta Korinttilaiskirjeen toisessa luvussa tuntuu välillä jokseenkin poukkoilevalta, mutta luvussa on paljon hienoja ajatuksia, ja tänään kiinnitin huomioni jakeisiin 6-8.

Ihmisillä ei ole yleensä tapana korostaa sitä, että syyllistä pitäisi lohduttaa. Paljon puhutaan lohdutuksesta, jota annetaan sille, jota kohtaan on rikottu, mutta ei lohdutuksesta rikkojaa kohtaan. Tämä on kuitenkin sielunhoidollisesti hyvin tärkeä ja merkittävä asia. Ihminen, joka on tullut synnintuntoon ja katumukseen, tarvitsee usein tukea ja lohdutusta. On kauheaa ymmärtää olevansa syyllinen, jopa paha. Silloin on suureksi avuksi, kun ympärillä on ihmisiä, jotka ovat yhtä lailla kohdanneet ja hyväksyneet oman syyllisyytensä, ja jotka ovat riittävän vahvoja todella antamaan anteeksi ja lohduttamaan.

Kansanlähetyksen vanha lähetysjohtaja Mika Tuovinen sanoi viime keväänä raamattuopetuksessaan Hämeenlinnassa jotakuinkin näin: ”Ihmiselle, joka on tullut tuntemaan oman syntisyytensä, tulee julistaa vain ja ainoastaan evankeliumia, ei enää ollenkaan lakia.” Jokaisen ihmisen osa on kohdata oma vastuunsa ja syyllisyytensä, mutta kenenkään ei kuulu kantaa sitä määräänsä enempää. Jumala on valmistanut syyllisyydestä poispääsyn, valmistetaan siis parhaamme mukaan me ihmisetkin.

Esteri

2. Kun. 8, 2. Kor. 1

2. Kun. 8

2. Kor. 1

”Me saimme tuntea olevamme kuolemaan tuomittuja, jotta emme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka herättää kuolleet.” (Jae 9) Paavali kertoo päivän Uuden testamentin kohdassa lähetysmatkoilla koetuista vaikeuksista, lohdutuksesta sekä Korintin matkan lykkääntymisestä. Kiinnitin tänään huomioni jakeeseen 9. Jae on lyhyt ja ytimekäs ja se sisältää paljon syvyyttä.

Elämässä on toisinaan tärkeää kokea se, miten pieni ja avuton ihminen on jopa kaikista vahvimmillaan. Faktahan on se, että jokainen multimiljonääreistä laitapuolenkulkijoihin tarvitsee Jumalaa herätäkseen uuteen päivään tai käydäkseen kaupassa, mutta fakta on myös se, että ihminen on mestari unohtamaan tämän. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ihmisen kuuluisi uskoa omiin talentteihinsa ja käyttää niitä, mutta ajoittaiset muistutukset omasta pienuudesta ovat tärkeitä, jotta perpsektiivimme pysyy kunnossa. Jos elämme siinä illuusiossa, että olemme kaikkivoipaisia ja täydellisiä, olemme pidemmän päälle ylimielistä ja kuluttavaa seuraa. Emme osaa antaa Paavalin kuvaamaa lohdutusta tai asettua kärsivän rinnalle. Mikä vielä tärkeämpää, jos elämme kaikkivoipaisuuden illuusiossa, emme tarvitse Jumalaa.

Haluaisin itse uskoa siihen, ettei Jumala halua herätellä meitä kärsimyksillä. Mutta ehkä haluan uskoa siihen, että vaikeudet voivat olla siunaamassa meitä, kun meillä kerran on taipumus unohtaa Jumala niin helposti. Olen aina saanut kylmiä väreitä, joskus jopa tirauttanut kyyneleitä, Laura Storyn sanoituksista kappaleessa Blessings: ”What if my greatest disappointments / all the aching of this life / is the revealing of the greater thirst / this world can’t satisfy.”

Esteri

2. Kun. 7, 1. Kor. 16

2. Kun. 7

1. Kor. 16

”Rakkaat terveiseni teille kaikille, te Kristuksen Jeesuksen omat.” Näihin sanoihin päättyy Korinttilaiskirje. Jos kohdan lukee nopeasti, se voi tuntua hyvinkin yhdentekevältä. Jos kuitenkin pysähtyy miettimään sitä, miten Paavali on sättinyt korinttilaisia kirjeen aikana mm. kristittyjen keskinäisten riita-asioiden ratkomisesta maallisessa tuomioistumeissa, siveettömyydestä, heikon veljen saattamisesta lankeemukseen sekä paheksuttavasta tavasta viettää jumalanpalveluksia, tuntuu kohta aika erilaiselta. Ensinnäkin Paavali lähettää seurakuntalaisille rakkaita terveisiä: he ovat rakkaita, vaikka he ovatkin välillä hakoteillä. Ja toisekseen Paavali kutsuu heitä ”Kristuksen Jeesuksen omiksi”. Voisiko tämä olla terapeuttinen lähestymistapa niihin hetkiin, kun koemme itsemme täysin umpisurkeiksi kristityiksi? Kun lankeamme tai olemme laiskoja ja arkoja, voimme antaa itsellemme halauksen Jeesuksen nimeen, ja todeta: ”Tällainenkin saa olla Kristuksen Jeesuksen oma.” Se, jos mikä, on armoa.

Esteri