Jer. 5 Matt. 5
”Profeetat julistavat silkkaa valhetta, papit toimivat oman mielensä mukaan, ja tähän kansa on tyytyväinen! Mutta mitä te sitten teette, kun tästä tulee loppu?” (Jer. 5:31) Olipa kerran Esteri Saarenpää, joka oli menossa perjantai-iltana nukkumaan. Hän mietti asioita, joita kristinuskossa on vaikea hyväksyä tai mitkä tuntuivat vähintään henkilökohtaisesti haastavilta: kokonaisvaltainen antautuminen, sataprosenttinen läpinäkyvyys Jumalan edessä… Pian hänelle tuli mieleen monia nykyaikana viljeltyjä ajatuksia, kuten ”älä ole niin armoton itsellesi” tai ”ei sinun tarvitse uskoa sellaiseen, josta tulee paha olo”. Mutta heti perään tulikin yllättäen turhautuneisuus näitä hyvää tarkoittavia lauseita vastaan. Meidän aikaamme leimaa vahvasti se, että ihminen voi itse määritellä, mikä on totta ja mikä on hänelle hyväksi, eikä perusteluiksi vaadita välttämättä ollenkaan järjellisiä argumentteja, vaan pelkkä mututuntuma riittää. Kuitenkaan ihmisen ei tarvitse olla tiedemies ymmärtääkseen, että totuus ei ole mielipideasia. Olisipa tästä itsekeskeisyydestä eroonpääseminen helppoa! Mutta se vaatii tietysti suurta epämukavuusalueelle menemistä, kun kyse ei olisikaan enää vain siitä, mitä minä haluan. Uskon kuitenkin, että vain sen kautta voimme päästä todelliseen vapauteen, sillä eiköhän iso osa ihmisistä voi allekirjoittaa sen, että hän ei voi pelastaa itseään sitten, kun kaikesta hyvinvoinnista tulee loppu.
”Mutta minä sanon teille…” Vuorisaarna on se paikka Raamatussa, jossa Jeesus nostaa lain riman äärimmilleen. ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Jae 48) Kansanlähetyksen raamattuopettaja Vesa Ollilainen on sanonut, että näihin käskyihin on olemassa kaksi lähestymistapaa. Joko ihminen suuttuu ja syyttää Jumalaa liiasta ankaruudesta tai sitten ihminen tunnustaa oman syntisyytensä ja avaa sydämensä evankeliumille. Olen miettinyt viime aikoina sitä, miten syntiseksi kristityn oikeastaan pitää tuntea itsensä (ehkä vähän hassua, tiedän). Mutta olisiko tärkeintä se, että tiedämme ja tunnemme syntisyytemme niistä lähtökohdista, jotka ovat meille mahdollisia, ja annamme Jumalan sitten hoitaa loput? Syntisyyden kieltäminen tai siinä rypeminen liiaksi ovat molemmat luultavasti aika huonoja vaihtoehtoja henkisen ja hengellisen tasapainon kannalta. Ja toisaalta tärkeää on muistaa, että syntisyyden määrä on kuitenkin epärelevanttia sen rinnalla, että on ylipäätään syntinen. Olen kuullut puhuttavan siitä, että ihmiset näkevät toisensa syntisyyden mukaan eri kokoisina puina, mutta ylhäältäpäin Jumalan perspektiivistä kaikki puut ovat saman korkuisia. Kaikki me tarvitsemme siis yhtä lailla myös Jeesusta.
Esteri
