Kategoria: Luemme Raamattua

Luin tämän päivän Tessalonikalaiskirjeen lukua koronatilannetta peilaten.  Aloitin peilaamisen kyllä jo tuon edellisen luvun loppuosasta. Tilanne johtui siellä tietenkin eri syistä, mutta monta sopivaa ajatusta tästä nousee. Paavali toivoo jo viimein pääsevänsä käymään ystäviensä luona. Tätä minäkin toivon ja odotan, että voisimme vapaasti nähdä ja kokoontua. Niin varmaan sinäkin!

 

Siellä tarvittiin vahvistusta ja rohkaisua, ettei kukaan olisi horjunut niissä ahdistuksissa, ettei kiusaaja onnistuisi lannistamaan kokonaan. Korona rajoituksineen on jatkunut jo vuoden verran ja rohkaisua ja vahvistusta tarvitsemme itsekukin ettemme lannistu. Hyviä uutisia jaettiin puolin ja toisin. Kerrottiin uskosta ja rakkaudesta. Iloittiin yhdessä.  Pysyttiin Herran yhteydessä, rohkaistiin siihen toinen toisiaan. Oltiin kiitollisia Jumalalle. Rukoiltiin yötäpäivää (!)

 

”Itse Jumala, meidän Isämme, ja Herramme Jeesus tasoittakoot meille tien teidän luoksenne. Lisätköön Herra runsain määrin teidän rakkauttanne toisianne ja kaikkia ihmisiä kohtaan – niin kuin mekin rakastamme teitä – ja vahvistakoon näin sydämenne, että ne olisivat pyhät ja moitteettomat Jumalamme ja Isämme edessä, kun Herramme Jeesus saapuu kaikkien pyhiensä kanssa”, 1 Tess 3:11-13

Tämän päivän tessalonikalaisluvun äärellä mietin sanoja ja niiden vaikuttavuutta. Elämme keskellä koronaa ja rokotekeskustelua. Suomessa on vaalikevät. USA:n vaalit oli ja meni. Netti on täynnä monia vastakkaisia mielipiteitä. Ollaan vahvasti jonkun puolesta ja jyrkästi toista suuntausta vastaan. Väittelyt eivät muuta käsityksiä tai mielipiteitä. Ne vain koventavat asemia, kaivaudemme entistä syvemmälle omiin poteroihimme ja linnoittaudumme mielipiteisiimme. Omassa kuplassa on turvallista olla.

 

Paavali oli itsekin ollut tiukka kristittyjen vastustaja. Hän oli ollut taitava puhuja ja sanankäyttäjä jo ennen kääntymistään. Hänen ajatuksiaan eivät varmaan selitykset olisi muuttaneet, hänellä olisivat olleet vasta-argumentit valmiina. Mutta hän kohtasikin Jeesuksen, Atp 9. Ja se kohtaaminen muutti hänet. 

 

Jeesuksen opetuksia kuunnellessa ihmiset ihmettelivät ”hänen armon sanojaan, joita hänen huuliltaan lähti”, Luuk 4:22. Jeesuksen toiminnassa oli vahva Jumalan valtakunnan maku, tuoksu ja voima aistittavissa ja nähtävissä, koettavissa. Samoin nyt Paavalin puheissa Tessalonikassa. Hänenkin puheessaan oli aistittavissa Jeesuksen todellisuus. Se mikä koskettaa syvälle sydämeen. Murtaa muurit ja vakuuttaa ja luo uutta.

 

Vaikuttavien puheiden lisäksi Paavalin ja kavereidensa toiminta vakuutti Tessalonikassa. He laittoivat itsensä likoon. He uurastivat, näkivät vaivaa, rakastivat hellästi kuin äiti lastaan, kehottivat ja rohkaisivat kuin isä lapsiaan. Luin hiljaittain blogin  seurakuntalainen.fi sivustolta. Siinä Lari Launonen pohti kristinuskon uskottavuusongelmaa tästä näkökulmasta. Mitkä teot vahvistavat uskottavuutta? Paavalilla ne teotkin näyttivät olevan hallussa. 

 

Paavali aloittaa kirjeensä aina toivottamalla Jumalan armoa ja rauhaa. Sitten hän usein jatkaa kertoen rukoilevansa kirjeen saajien puolesta. Rukouksissaan hän kiittää Jumalaa siitä, millaisia saajat ovat tai siitä, mitä he ovat evankeliumin eteen tehneet. Näinhän tämäkin kirje alkaa. Uskon, että tessalonikalaisista tuntui tosi hyvältä lukea kirjettä. Ainakin minusta olisi tuntunut kivalta. 

 

Kuulen tässä samalla myös Isän asenteen lapsiaan kohtaan. Isä rakastaa. Hän kehuu ja rohkaisee. Hän on luonut potentiaalin jokaiseen lapseensa ja haluaa saada jokaisen kukoistamaan sillä paikalla ja niissä tehtävissä, mitkä hän on jokaiselle suunnitellut. Olen ihaillen seurannut meidän lapsenlapsien kasvatusta, vanhemmat osaavat upean positiivisesti kannustaa lapsiaan. Kehuen ja rohkaisten auttaa vaikeissakin tilanteissa. Hyviä kannustavia sanoja ei säästellä vaan ne sanotaan ääneen kaikkien kuullen!

 

Me jokainen tarvitsemme kuulla rakastavia ja hyväksyviä, ihailevia sanoja. Pidin sylissäni lapsenlasta ja luettelin hänelle läheisten ihmisten nimiä ja kerroin, että he kaikki rakastavat sinua. ”Olet rakas ja olet ihana”. Kun olin päässyt nimirimpsun loppuun, kuulin pienen kuiskauksen korvani juuresta: ”Uudelleen!” Niinpä. Me jokainen tarvitsemme yhä uudelleen ja uudelleen kuulla sen, että olemme rakkaita, olemme ihania, hyväksyttyjä. Tarvitsemme tulla huomatuiksi, kiitetyiksi ja kehutuiksi.

 

Me ihmiset emme aina osaa tai huomaa riittävästi tätä kertoa, mutta Isä osaa ja haluaa. Päivittäin vaikka monta kertaa ja aina uudelleen ja uudelleen. ”Sinä olet minun rakas lapseni. Iloitsen sinusta. Hienosti tehty. Kiitos!” 

 

Ketä voisi tänään kiittää ja kertoa, että hän on rakas ja tärkeä?